Pop-pop-pop-pop-musiikkia naisilta naisille

Viikonloppuna vietetyt tunnit Suomen ensimmäisillä Women of the World -festivaaleilla Tampere-talossa olivat parasta pitkään aikaan. Saa nähdä, tuleeko kyseisestä tapahtumasta perinne tässä maassa. Yksi kohokohdista oli parikymppisenä (ja yhä) luukuttamieni Maija Vilkkumaan ja Jonna Tervomaan kuuleminen ja näkeminen livenä lavalla (olen toki luukuttanut myös Apulantaa, CMX:ää, Don Huonoja, Don Johnson Big Bandia ja monia muita suomalaisia artisteja. Lisäys siksi, etten syrji ketään sukupuolen perusteella, vaan kaikki hyvä kelpaa aina). Vilkkumaan Totuutta ja tehtävää tässä ympäristössä toi elävästi mieleen, miksi aikoinaan aloitin intin: saadakseni paremmat eväät voimaannuttaa itseäni naisena ja toisaalta voidakseni auttaa osaltani muita naisia (ja miehiä) Suomessa ja ympäri maailman voimaantumaan.

Lauloimme aikoinaan kasarmin käytävällä kyseisen Vilkkumaan biisin ja tietysti yhdistän sen nykyisin muun muassa tuohon ajanjaksoon elämässäni. Mistä olen myös erityisen ylpeä kuultuani viikonlopun aikana, että 70 % inttiin hakeneista naisista lopulta aloittaa intin ja 50 % näistä käy intin loppuun asti. Kertoo siis ehkä hulluuden tasosta, että jaksaa sinnitellä tuon 40 % (vai sittenkin 50 %?) matkassa, tai sitten siitä, että kunto on kestänyt kohtuullisen hyvin useiden kuukausien liikunnallisen yliannostuksen ja motivaatio on säilynyt, kun on päässyt hakemiinsa tehtäviin. Jälkimmäisiä tekijöitä pidettiin syinä sille, miksi osa naisista kuitenkin jaksaa noin kuusi, yhdeksän tai 12 kuukautta kasarmioloissa viettää.

Liikunnallisesta yliannoksesta sen verran, että mieleen on jäänyt eräs maastojuoksukoe, jonka tein lähes itkua vääntäen. Toinen takareiteni alkoi Joensuun metsissä viettämäni ensimmäisen puolen vuoden aikana vihoitella. Niiskutin, koska pelkäsin yksinkertaisesti hajottaneeni raajani niin, etten saisi enää ikinä juoksusta lähes erinomaista tulosta. Se oli oikeasti kamala hetki, sillä nautin juoksemisesta paljon. Olin siellä metsäpolulla kuin etana verrattuna entiseen gasellimaiseen kepeyden tunteeseen. Tuollaisessa tilanteessa tajuaa leikin vakavuuden eikä keskeyttäminenkään ollut ajatuksissa kaukana. Etenkään siksi, että maastojuoksukoe vaikutti kokonaisarviointiin Aukin jälkeistä sijoitustani pohdittaessa. Olin tehnyt parhaani henkisissä testeissä, läpäissyt kirjallisia kokeita yhtenä yksikköni parhaista ja muutenkin kilpailuhenkisenä tyyppinä tahdoin olla terässä. Ja sitten raahustin lenkkipolulla kuin vanhus, vaikka olisin voinut saada juuri maastojuoksusta hyvät pinnat. Olin kuin maani myynyt sen pohjanoteeraustuloksen jäljiltä.

Vammani aiheutti muutaman viikon riesan juuri niiden 45 päivän jälkeen, joiden aikana olisi vielä ”voinut joutua” kotiin. Sinnittelin tarkoituksella yli tuon aikarajan, mutta jalkakipu ei ottanut laantuakseen. Lopulta kipulääkityksen, useiden päivien nilkuttelun ja kunnon venytysten jälkeen koipi palasi jälleen ennalleen. Pahemminkin olisi tietysti voinut käydä. Tämä esimerkkinä siitä, millaista ongelmaa voi koitua kuukausien ”supertreenistä”. Tämä siitä huolimatta, että olin treenannut inttiä varten puoli vuotta ja harrastanut muutenkin jo usean vuoden säännöllistä liikuntaa. Intin aikana toisaalta lihaksistoni hioutui komeaan kuntoon: äiti ihaili pallomaisia hartialihaksiani ja kaverit kehuivat tikkusuoraa ryhtiä. 

Hain peruskauden aikana erikoistehtäviin Combat Camera-ryhmään, jossa ajattelin voivani suorittaa puolet tästä kokemuksellisesta vuodesta. Jännitin haastattelun jälkeen viikkotolkulla kohtaloani, joten en pahoissakaan paikoissa pystynyt turvautumaan ajatukseen ”omien hommien” pariin pääsystä. Elättelin kyllä toivetta koko ajan. Jostain syystä olin ennen tulosten selviämistä varma siitä, että tulisin valituksi erikoistehtäviin. Työkokemusta minulle tietysti jo 28-vuotiaana oli ehtinyt karttua media-alan tehtävistä verrattuna muihin hakijoihin. Niin minä sitten lopulta siirryin takaisin kotikonnuille Helsinkiin jännittävästä idästä (josta sukuni on peräisin). En kuitenkaan Combat Cameraan, vaan Ruotuväki-lehteen. Se oli lievä pettymys, joka haihtui pian, sillä porukkahenki lehdessä oli loistava ja koko joukko motivoitunutta ja taitavaa väkeä.

Hain inttiin mahdollisesti noihin aikoihin yhteen rankimmista varuskunnista, jonne ei naisten puolelta ollut tunkua. Melko pian kyseinen varuskunta myös lakkautettiin, joten kuuluin käsittääkseni esimerkiksi viimeiseen erään, joka suoritti legendaarisen tupatuopin. Kyse oli noin puolentoista maratonin mittaisesta koko vuorokauden kestäneestä marssista, joka suoritettiin ryhmissä. Marssi suoritettiin täyspakkaus niskassa rasteille suunnistaen ja niissä tehtäviä tehden. Tämä ei tosin ollut ainut yön yli kestänyt marssimme. Ryhmät saivat sijoituksia sen mukaan, mikä niistä löysi ensimmäisenä kasarmille. Omalla ryhmälläni urakkaan kului reilu vuorokausi, josta muistaakseni istahdimme nuotiolle lämmittelemään noin pariksi tunniksi. Marssin aikana en nukkunut. Se aiempi noin 30 tai 40 kilometrin vuorokausimarssi oli minusta henkisesti tätä rankempi. Oli syksy ja lähes koko ajan satoi, ja nukuimme marssin puolivälissä neljä tuntia teltoissa. Luulimme tuossa vaiheessa jo tehtävän olevan ohi, mutta herätyksen jälkeen meille iskettiin käteen uudet kartat ja suunnistus jatkui. Ajatus siitä, että on saavuttanut maalin, mutta edessä onkin vielä samanlainen urakka, on karmaiseva, kun vielä väsyttää ihan vietävästi ja koko kroppaa kivistää varusteiden paino. Se, että ei nuku ollenkaan koko marssin aikana ja tietää jo suurinpiirtein, mitä on edessä, on paljon mukavampaa.

Kyllähän mahdollisuus hakea monenlaisiin tehtäviin motivoi jatkamaan rämpimistä. Kuten muussakin elämässä, on tärkeää tietää pääsevänsä kehittymään ja etenemään. 

Tässä vielä pari mahtavaa biisiä nelikymppisiltä ”idoleiltani”. Minulla ei ole isojasisaruksia, joten nämä popparit toimikoot vaikka hetkellisinä korvikkeina tällaisille oikean elämän innoittajille ja esikuville. Omistettu kaikille mahtaville ihmisille ympäri maailman, joilla on unelma, jota kohti tavoitella… (Harmi, etten nyt löytänyt Tervomaan biisiä ”Tarkkailen sua”.) Olen kuukauden sisällä saanut tavata (lue: änkenyt tapaamaan ja seuraamaan ja haastattelemaan) ihailtavia ihmisiä yhteiskunnallisista oloista, jotka eivät vastaa kotimaani oltavia. En kuitenkaan osaa sanoa, kuka meistä kannattelee enemmän toistaan.

 

https://www.youtube.com/embed/qFvbCt9xl0s” width=”560″>