Enemmän tai vähemmän pokerinaamalla…
Espanjan huikein huippu voisi vastata intin peruskauden suorittamista.
Useiden kilometrien korkuiselle vuorelle kiipeämisellä ja intillä on yhtymäkohtia. Sekä rinteitä kavutessasi että palvelusta suorittaessasi punnitset toisinaan, miten paljon olet valmis kestämään saavuttaaksesi tavoitteita.
Flunssaa on jatkunut viikon verran, reisi on reistaillut pari viikkoa. Olen pyrkinyt olemaan mukana lähes kaikilla aliupseerikurssin oppitunneilla. Maastojuoksukilpailun jouduin jättämään rästiin, sillä haluan jalkani toipuvan ja lisäksi juoksisin mielelläni hyvän tuloksen.
Tavoitteiden eteen joutuu aina näkemään vähän vaivaa, niin Espanjassa kuin Suomessa…
Tässä tuntemuksia vuorenvalloitusmatkalta, ja oikeastaan samanlaiset ajatukset pätevät jossain määrin armeijaan silloin, kun ei ole terveimmillään ja haluaa kuitenkin suoriutua palveluksesta:
”Vakavuus, joka jokaiseen askeleeseen ja pieneen päätökseen sisältyy, on raskas. Luoviminen eteenpäin pelosta huolimatta, kapasiteettinsa ja tarpeidensa rajoille taivaltaminen, on pysäyttävämpää kuin mikään muu.
Silloin ei ole mitään muuta kuin se hetki ja suurimmat tarpeet ja toiveet, jotka ihmisellä voi olla. Kaikki muu on yhdentekevää.
Kilimanjarolla vuoristohuussissa saa tinkiä mukavuusvaatimuksista.
Unohdat, että tuntemattomat ihmiset näkevät, kun käyt pissalla lähimmän kiven juurella, koska et yksinkertaisesti pysty huimaukselta ja hengästykseltä ja kompuroinnilta löytämään muuta paikkaa ja sinun on pakko, ellet halua jäätyä kiinni märkiin housuihisi… Unohdat, että tukkasi on likainen ja ollut viikon pesemätön eikä sinua itse asiassa kiinnosta lainkaan, koska et näe itseäsi peilistäkään. Unohdat, että kurkkusi on kipeä ja nenäsi vuotaa jatkuvasti räkää ja verta. Tai sitä verta et unohda, mutta eipä siinä muutakaan voi kuin yrittää olla katsomatta punaiseksi täplittyneitä nenäliinoja.
Eihän näissä maisemissa ylimääräisiä mukavuuksia kaipaakaan?
Tärkeitä ovat vallan muut asiat. Se, että on tämä hetki. Eihän meillä muuta ole.”
Ihan pokerinaamalla
Aliupseerikoulun aloitukseen on liittynyt paljon hauskaa ja hienoakin. Esimerkiksi…
1. Aamutuimaan joukkueen enemmän tai vähemmän nuotilleen ja kirkasäänisesti kajauttama Maija Vilkkumaan Totuutta ja tehtävää. ”JA PAHIMPIA ON AA-A-AA-A-A-AAMUT, JOIDEN PÄÄTTYMISTÄ EI NÄY…” Pääosin jykevän mieskuoron karjuman kertosäkeen jälkeen pääsee Maijan hempeä ääni hetkeksi valloilleen, kun nuorukaiset unohtavat laulun sanat. Hupaisa ja hymyilyttävä kontrasti. Olisiko tätä biisiä hoilotettu kasarmeilla vuosikymmenet sitten?
2. Kun päivystäjänä syöksyn käytävälle huutamaan tärkeää kuulutusta ja havaitsen yhtäkkiä ohjeistavani noin kymmentä osin vain pyyhkeeseen verhoutunutta, asennossa seisovaa miestä. Harvinainen hetki, jolloin muistin olevani nainen ja voihan olla, että joku muukin muisti… Ei mennyt se kuulutus ihan pokalla naamalla.
3. Seisahdan ensi kertaa ryhmäni eteen ja ilmoitan heille pitäväni nyt sulkeisjärjestysharjoituksen. Pieni joukko sotilaita kääntyy käskystäni haluamaani suuntaan, ottaa lakin päästä ja laskee sen takaisin paikoilleen tai riuhtaisee aseen rinnalle tai olalle kun sanon. Tosin jännitän vähän ja annan muutaman omituiselta kuulostavan käskyn, kuten ”OLALLE-VIE!”, ja muistan, että ehkä olisi kannattanut ensin käskeä ”ETEEN-VIE!”, kun sotilailla on jo valmiiksi kivääri olalla…
4. Komppanian oppilaskunnan hallitukseen valitaan runsaasti naisia. Yksi niistä olen minä lehtivastaavan ominaisuudessa!