Mielenrauhaa Uuden-Seelannin metsistä
Edelleen palaan joskus rentoutuakseni postauksen alareunan vahinko-mindfulnessin täyteisiin kuviin Uudesta-Seelannista. Vahinko ja vahinko… Ideana toki oli hankkia kokemus täydestä vapaudesta päättää itse elämässään ja katsoa, mitä tapahtuu. Ehdottomasti yksiä tähänastisen elämäni parhaimmista, onnellisimmista ja vapaimmista ajanjaksoista.
Kävin tänään toisen kerran joogassa. Lakkasin yrittämästä liikaa, koska osassa liikkeitä en joka tapauksessa taivu riittävästi. Olen lapsesta lähtien ollut aika tönkkö kropaltani. En ole koskaan taipunut edes spagaatiin, mikä on yksi tärkeitä syitä sille, että harrastin ennemmin kirjoittamista ja piirtämistä kuin voimistelua (kuten melkein kaikki muut tytöt). Toisaalta, ymmärrän kyllä, että monesti sinnikäs harjoittelu tuo tuloksia. Kuten niissä taivutuksissa, jotka tuntuvat minulle luontevilta: kehoni on ehkä toisaalta niihin soveltuvampi kuin joihinkin muihin liikkeisiin, mutta olen myös muissa harrastuksissa harjaantunut ja tottunut juuri kyseisiin venytyksiin. On ihan ookoo olla aina olematta hyvä. Se kannattaa muistaa, jos pipo alkaa liikaa kiristää tilanteissa, joille ei voi mitään.
Tilasimme kotiin Netflixin. Jotta meillä olisi rento yhteinen harrastus. Joogaa ja Netflix-iltoja. Yhtä kuin kolmekymppisyys. 😛 😀
Pohdin, josko lähtisin äitini kanssa Amerikkaan. Kävimme kerran kaksin pidennetyllä viikonloppureissulla Sveitsissä ja Ranskassa ihailemassa Länsi-Euroopan korkeinta huippua. Se oli aikamoinen reissu. Minä patikoin tihkusateessa, myöhäisruskan värjäämillä vuorenrinteillä lumirajalle ja äiti shoppaili sujuvasti viittomakielellä alhaalla Chamonix’n putiikeissa. Vietimme alkuun yhden yön Genevessä, koska myöhästyimme bussista, joka olisi vienyt meidät lentokentältä rajan yli Ranskaan. Hotellin naapurihuoneessa tuntui olevan orgiat käynnissä ja mutsi kuorsasi kuin moottorisaha, joten ensimmäinen matkayö oli vähäuninen. Siinä matkassa oli osin alakuloa, vaikka puitteet olivatkin komeat. Kärsin työstressistä eikä työn jatkuminen ollut varmaa. Täytin 28 sillä matkalla. Patikoiminen yksin helpotti. Olisin mielelläni vallannut koko Mont Blancin, mutta olosuhteet eivät olleet otolliset, aikaa oli liian vähän ja matkaseura johti kompromissien tekoon, mihin en ollut tottunut siihen mennessä. Toisin sanoen, matka oli ookoo seuramatkaksi, mutta ei ihan napakymppi minun kriteereilläni täydelliseksi matkaksi. En osaa sanoa, kuuluuko matkojen olla kompromisseja, vaikka moni muu asia elämässä olisikin.
On täysin mahdollista, ettemme lennä Atlantin toiselle puolen, mutta on aina hauska ideoida kaikenlaista höpsöä. Luultavasti otan mukaan vakituisen matkaseuralaiseni, joka ”ei enää ikinä lähde kanssani yli kymmenen tunnin lennoille”. Olisi kyllä kauhean mielenkiintoista nähdä, millaista pitkän matkan tekeminen mutsin kanssa olisi. Varsinkin, jos kirjoittaisin matkalta juttua. Äiti voisi olla apurini ja tuoda omaa perspektiiviään koko touhuun. Who knows. Lyhyempi pyräys voisi käydä laatuun. Ehkä olen sen velkaa mutsilleni. Ehkä vuosien kuluttua minulla on fiksu, rohkea ja maailmaa syleilevä tytär (tai poika), jonka kanssa toivoisin voivani tehdä matkan. Mahdollisesti hänen juurillensa Aasiaan tai minun juurilleni, rajan taakse Karjalaan. Tai jonnekin ihan muualle. Päättäkööt itse. Kunhan pitää mielensä avoimena ja uskoo itseensä muuttuvissa olosuhteissa, liikkuvassa maailmassa.
Parasta, mitä tähän maahan syntyvä lapsi voi saada on käsitys toimivasta yhteiskunnasta ja ihmisten välisestä tasa-arvosta sekä kulttuurista, jossa luontoa arvostetaan. Koulutus, omanarvontunto ja optimismi ovat niin ikään tekijöitä, joilla näen mukulan taapertavan eteenpäin. Muiden arvostaminen ja auttaminen ovat myös korkealla sijalla opetettavissa arvoissa. Reiluutta, oikeamielisyyttä ja tilanneajoitettua suorasanaisuutta meillä myös tullaan opettamaan. Toivon, että minun mahdollinen lapseni sitten joskus saa tilaisuuden omaksua näitä suomalaisina pitämiäni asioita ja omalta osaltani haluan olla luomassa esimerkkiä. (Ei, en ole raskaana enkä vielä muutamaan vuoteen aio olla. Kunhan vaan olen matkatessa ajatellut joskus jotain. Ja uskon, että meistä tulisi aivan erinomaiset vanhemmat.)
Olen muuten aina ihaillut miehiä ja naisia, jotka ovat oikeamielisiä ja toimivat arvojensa mukaisesti. Se on yksi peruste ihastumisilleni enkä voisi kuvitella seurustelevani henkilön kanssa, joka ei olisi oikeudenmukainen. Tuon ominaisuuden ympärille kokoontuvat kuin luonnostaan monet muut hyvät ominaisuudet. Jos siis mies poimii esimerkiksi maasta oma-aloitteisesti jonkun muun heittämän roskan ja vie sen roskikseen päivitellen joidenkin ihmisten ajattelemattomuutta, olen mykistynyt. Oli se sitten Kanarialla tai Suomessa. Mitä mainioin aviomies-ehdokas.
