Sainko?

Koulutus syvenee. Ympyrä on sulkeutunut ja olen todellakin tehnyt comebackin pulpettiin (ks. ensimmäiset kouluvertauksilla varustetut blogaukseni!)

Pahoittelen, että tuputan tätä ikäkuilua, mutta luentopenkkejä viimeksi kolme vuotta sitten kuluttaneelle pänttäys on ollut virkistävä kokemus! Uutta ajattelemisen aihetta on löytynyt auditorion valkokankaalta ja lukuisilta papereilta sekä turpeen ja mäntyjen välimaastosta.

Pari varpuakin on opettajiin mahtunut. Unohtamatta niitä polvisuojattuihin maastohousuihin sekä kiväärinperään liiskaantuneita puolukoita ja mustikoita.

 

Miehekkäitä aamuja

Aamut alkavat aukkilaisella perinteisen herätyshuudon lisäksi juoksulenkillä tai jumpalla ennen aamiaista. Kevyt hiki päälle ja puna poskiin ennen päivän koitoksia. Maistuu aamupuuro kylkiäisineen.

Varusmiehiä tyypillisesti kausittain kiusaava flunssa jatkui osaltani tämänkin viikon, mutta päätin sitkeästi suorittaa kaikki oppitunnit.

Sairaus miehistää. Ääneni on varsinkin aamuisin kuulostanut jopa maskuliinisen möreältä ja nenäliinat ovat kulkeneet mukana mättäille ja muualle.

Syke ei pääty. En anna sen päättyä.

 

Syvemmälle, syvemmälle

Mennään siis syvemmälle henkilökohtaisuuksiin.

Voin sanoa nyt jo melko hyvin kotiutuneeni armeijaan. Tiedän ja olen kokenut paljon sellaista, mistä minulla ei vielä pari kuukautta sitten ollut hajuakaan.

Hey come on, hetki sitten istuin toimistotuolilla näyttöpäätteen ääressä ja tein suhteellisen normaalia ja seksikästä duunia Helsingissä! Heräsin aamuisin silmät sirrillään suunnistaakseni lähikuntosalille treeneihin ennen töitä ja painelin kotiin painoliivi niskassa jatkaakseni vielä myöhemmin illalla takaisin salille. Viikoittain tuntien verran liikuntaa ja valmistautumista intin koitoksiin.

Olin tavallinen siviilinainen.

Päässäni leijui romanttinen kuva rääkistä keskellä suomalaista luontoa. Rääkistä ja mietiskelystä.

Kun keskittyy hetkeen ja tekemiseen, saattaa syntyä ahaa-elämyksiä itse elämästä. Ajattelin löytäväni näin kolmenkympin kynnyksellä jotain täysin uutta elämääni ja saavani suoritetuksi rästiin jääneen haaveen.

Halusin kulkea sukupuolten, ihonvärin ja kaikkien eroavaisuuksien sekoittumisen rajalle. Halusin tietää edes pienen hetken verran, mitä isovanhempani ovat kokeneet, eli mistä minä tulen. Tahdoin ymmärtää ihmisyyttä ja maailmaa sen turvallisen yhteiskuntajärjestyksen takana, joka meillä vallitsee.

 

Sitä saa, mitä tilaa?

Mitä menneet kaksi kuukautta ovat muuttaneet?

• Olen ampunut oikealla aseella ja käytän henkilökohtaista asetta, jonka sarjanumeron muistan ja jonka osaan puhdistaa ja huoltaa.
• Marssin, ryhmityn ja teen muodon kuten sotilas.
• Saatan joskus ilmaista itseäni aiempaa jyrkemmin.
• Saatan vahingossa teititellä.
• Siviilimaailma näyttää kaoottiselta. Ymmärränkö sitä enää pian?
• En ehkä pian enää osaa joutilaisuuden taitoa. Kaiken tulee tähdätä johonkin, aina pitää tehdä jotain hyödyllistä. Olen muun muassa unissani etsinyt kotisängystäni kadonnutta rynkkyäni, kunnes heräsin ja tajusin, etten ole metsässä ryynäämässä enkä ole kadottanut asettani (HUH!).
• Olen luvannut puolustaa tätä maata hengelläni. Minulla on tunnuslaatta.

 

Aika paljon asiaa ja syvällisiäkin muutoksia kahdessa kuukaudessa, eikö totta?