Täyteläistä arkea odottaen puolen hehtaarin metsässä
Loputon savotta eli gradu alkaa vihdoin viimein näyttää ja tuntua siltä, että loppusuoralla ollaan. Nyt koko paketissa on jonkinlaista tolkkua, vaikka eipä se nyt mikään itse täydellisyys ole. Huh-huh. Eipä tätä turhaan sanota isoksi urakaksi. Olen kyllä ylpeä itsestäni, kun puurtaminen on ohi! Toivottavasti Afrikka ei tämänkään jälkeen jää unholaan. Anteeksi, jos toistan itseäni jo sadatta kertaa…
Kesää tulen viettämään oman alan töiden parissa. Pohdiskelen parhaillaan työlookkeja. Olen aika hennon ja tyttömäisen näköinen, söpöksi usein väitetään, ja mietin tapoja tuoda ulkoasuun lisää kovuutta. En tiedä, tykkäisinkö siitä, mutta ainahan voi kokeilla. Löysin samalla ihania yli nelikymppisten naisten blogeja! En tiedä, miksi ne viehättävät, ehkä suunnittelen mielelläni elämää tämänkin ajanjakson ulkopuolelle ja tutkailen, mihin kaikkeen sitä voisi taipua. Ainakin lastenhankinta menee jonnekin neljänkympin korville, joten vanhempien äitien kokemukset kiinnostavat, kuten myös monipuolinen kuntoilu ja harrastaminen keski-iässä. Muun muassa.
Kaksi hupsua Kiotossa.
Tunnen aina olevani kauhean epätyypillinen kolmekymppinen. En tiedä, olenko oikeassa, mutta kun nyt mietitään… Minulla ei ole vielä perhettä, meidän pariskunnalla ei ole vielä yhteistä asuntolainaa, vakituisempi työpaikka minulta vielä toistaiseksi uupuu ja maisterin tutkinto on vasta tuloillaan. Siis alempi korkeakoulututkintohan minulla jo on ennestään, mutta yhtä kaikki, olen nyt opiskelijastatuksella. Kaikki on siis vähän kuin välitilassa. Tunne vielä korostuu, kun avopuoliso käy töissä ties kuinka monetta vuotta ja on asunut tässä asunnossa jo muutaman vuoden. Jotain sellaista, mistä minulla ei ole vielä kokemusta.
Kotiemäntä 1, ”How you want your friends to perceive your wife/gf…” Tämä on Instagram-kelpoinen kuva tyttöystävästä, joka kokkaa ja laittautuu nätiksi ihan vaan keskiviikkoillallisen kunniaksi. Heh.
Ei pidä ajatella, etten olisi tyytyväinen elämääni ja historiaani. Ehdottomasti olen. Olen tehnyt kaikkea, mitä olen halunnutkin ja selvinnyt hankalistakin paikoista voittajana. Ei tarvitse kuin selata tätä blogia taaksepäin ja palata muistoihin elämän eri ajanjaksoilta. Paljon kaikenlaista uutta ja ihmeellistä on nähty ja koettu, runsaasti matkan varrella opittu. Silti sitä alkaisi kaivata omaa pysyvämpää paikkaa ja yhteisöä. Varmaan olen tästä aiemminkin kirjoittanut, onhan tässä ollut aikaa.
Kotiemäntä 2, ”How you actually perceive your wife/gf…” Muuton jälkeen sohvalle lösähtänyt kännykänräpeltäjä. Tässä sitä täydellistä arkea!
Kaikkein jännintä viimeisten parin vuoden aikana on ollut huomata, että toden totta, en ole vaihtanut maisemaa (ainakaan pysyvästi) moniin kuukausiin. Se on minulle uutta. Tulee ihan outo olo, kun lähikaupat ovat näin pitkään samoja, kuntosalikin on melkein koko ajan pysynyt samana ja aina kävelylenkille suunnatessa maisematkin pysyvät melko tuttuina. En ole yhtään tottunut tällaiseen, tämä on melkein kulttuurisokin paikka.
Odotan kyllä innolla ensi kuun minimatkaa äidin kanssa Tsekkeihin ja Saksaan. Siitä yritän pitää kiinni, että joka vuosi tulisi käytyä edes jokusessa itselle uudessa kohteessa. Matkailulla on taipumus avartaa. Saa nähdä, onko syksyllä vielä aikaa matkata avopuolison kanssa yhteiselle lomalle vai olisiko silloin mahdollisuus siirtyä pysyvämpiin oman alan tehtäviin. Gradutehtailun aikana olen kyllä kypsynyt kotikissailuun, vaikka koti mukava paikka onkin.
Mutsi ja murrosikäinen tytär, joka välttelee kuvatuksi tulemista.
Odotan sitä, kun kunnon koti-illalliset kuuluvat viikonloppuihin ja vapailla tulee taas Gran Canarian tai Uuden-Seelannin aikojen tapaan tutkittua lähiravintoloita, -harrastusmahdollisuuksia ja käyntikohteita. Tai noh, sitähän me kyllä nytkin ollaan ihan kiitettävästi tehty. Koluttu ravintoloita ja kahviloita, tehty pitkiä kävelyitä ja löytöretkiä kaupungilla ja niin edelleen. Odotan täyteläistä arkea. Ehkä se on oikea ilmaus.
Olen oikeastaan kaikki nämä pari vuotta urakoinut sen eteen ja odottanut, että sitten yhtenä päivänä olemme ikään kuin tasaveroisessa asemassa. Silloin, kun olet käytännössä melkein koko ajan kotona, sinulla ei ole omia piirejä ja omaa elämää. Myös pätkä- ja osa-aikatöissä oma piiri ja elämä, sellainen selkeä identiteetti, puuttuu. Näin ei tietysti ole vielä parikymppisenä, ainakaan minulla ei ollut. Onnistuin jopa nauttimaan seikkailun ja selviytymisen tunteesta, erilaisista kokeiluista. Vanhemmiten tunne nähtävästi muuttuu ja kaipaa tietynlaista selkeyttä; että tämä on minun elämäni, reviirini ja tyylini. Nyt koen olevani vaiheessa, jossa tavoittelen sitä omaa reviiriä. Melkein kaikki palaset on jo kohdillaan.
Talvella mökillä suksimestarin kera. On y va! Etiäppäin yhdessä, mutta eri tyylillä!
Muutama vuosi sitten surkuttelin sinkkuuttanikin ihan turhan takia. Sitä ennen pelkäsin, etten saa opintopaikkaa maisteriohjelmassa. Ja sitä ennen oman alan töiden puutetta. Niin kaikella on aina tapana järjestyä. Ei pitäisi koskaan pelätä yhtään mitään, mutta kuten rakkaalleni olen sanonut: ”Jos en stressaisi asioita, niin tulisinko työskennelleeksi saavuttaakseni jotain? Mitä jos kaikki hyvä onkin stressaamiseni tulosta ja rennompana en olisi ikinä liikkunut sijoiltani mihinkään? Entä jos kaikki mahtavat kokemukset ja saavutukset tulivat, koska pelkäsin, ettei niitä ikinä tule?” Ehkä toiset saavuttavat itselleen sopivia asioita olemalla huolettomia, toiset taas sykkimällä. Näin meillä puolen hehtaarin metsässä.