Kaveriporukan kaipuusta

Nyt alkaa olla maisterin paperit hallussa, töitä tiedossa, toiveiden parisuhde löydetty ja oma elämäntyyli muutenkin vakiintunut. Sanoisin, että nyt kaipaisin uutta ystäväpiiriä.

Jotenkin Suomessa ollessa ystävyyksien hiominen jää aina vähälle. Yhden superhyvän ystävän löytää yhdestä, toisen toisesta ja kolmannen kolmannesta elämänvaiheesta, mutta oikein omaa porukkaa ei tuppaa syntymään. Espanjassa asuessa olen ollut osa korealaista ja toisella kertaa osa pääosin puolalaista tyttöporukkaa, ja Uudessa-Seelannissa kuuluin valtaosin hollantilaiseen poppooseen. 

Porukatkin voivat olla kivoja, kunhan tulee hyväksytyksi omana itsenään. Minusta on kamalaa, jos joudun ikään kuin muuttamaan itseäni tullakseni hyväksytyksi joukkoon. Ehkä kaikkein kamalinta on tulla väärin ymmärretyksi. Ja vielä niin, että et oikeastaan tiedä, miten sinut on ymmärretty ja joudut vain arvailemaan, miksi tulet kohdelluksi kummallisella tavalla. Ehkä tietynlainen naisellinen kilpailuhenki ja keskinäinen kampittelu on minulle vierasta. En osaa tunnistaa sitä enkä varsinkaan lähteä mukaan. Osaan olla mustasukkainen poikaystävälleni, jopa ilman syytä, mutta en kykene olemaan tarkoituksellisesti vihamielinen tuntemattomille tai tuntemilleni naisille. Eiväthän minun tunteeni ole ensisijaisesti heidän syytänsä? Poikaystävänikään ei ole syyllinen minun mustasukkaisiin tunteisiini, mutta hänen roolinsa lienee kestää minua pahoinakin päivinä. Moni muu nainen taas kokee oikeudekseen purkaa oman henkilökohtaisen epävarmuutensa ja raivonsa minuun ja muihin naisiin, vaikka järkevämpää olisi miettiä itsekseen, miksi toiset laukaisevat itsessä sellaisia reaktioita. 

Ehkä suomalaiset naiset ovat kilpailuhenkisempiä kuin muut. Se on kuitenkin kamalaa. Olen kyllä kilpailuhenkinen itsekin, mutta en halua vahingoittaa lähtökohtaisesti tahallani ketään. No joo. Mutta nyt alkaisi olla oikea hetki uusille ystävyyksillekin. Paine suorittaa kaikenlaista henkensä pitimiksi väistyy ja pystyy ajattelemaan muutakin.