Mikä on minun arvoni?

Tämä oli omalla tavallaan yksi elämäni valaistuttavimmista kesistä. Siitä jäi käteen paljon todellisia asioita ja oivalluksia. Olen, hitto vie, kasvanut.

Sanoisin kasvaneeni menneiden kolmen vuoden aikana jollain lailla aikuiseksi. Itseluottamus on välillä ollut kovilla erilaisten koettelemusten kanssa, identiteettiä on horjutettu monelta suunnalta ja omien puutteiden löytäminen on vaatinut työskentelyä.

Kypsässä 33 vuoden iässä sen tajuaa viimeistään, että ei todella ole olemassa yhtä tapaa elää tai yhtä polkua jonnekin. Ja missä se jokin edes on? Sen kannattaa olla juuri tässä, vaikka tähtäin tietysti aina kauempana.

Monenlaisten mutkien, nousujen, laskujen, matalikkojen ja tasanteiden jälkeen ymmärtää, ettei elämä olekaan vuori. Ylämäen jälkeen voikin tulla toinen ylämäki tai notkahdus, sitten ehkä kurvi takavasemmalle sen saman mäen alkuun tai pitkä tasanko kangastuksineen.

You never know. Ja onko sen ihmisen elämä, onni ja arvo erilainen, joka nyt asuu vaikkapa aaltopeltipalan alla tai savimajassa? Onko hän epäonnistuneempi tai hänen saavutuksensa vähäisemmät kuin minun? Onko se pukumies Tokion metrossa minua korkeammalla? Se, jolla ei ole aikaa lapsilleen tai vaimolleen. Kyllä kai minun olisi jo pitänyt oppia vastaus. 

Monesti olosuhteet vaikuttavat meihin hyvin paljon enemmän kuin itse voimme. Sattumat myös, mutta nekin ovat olosuhteiden tuotosta. Mahdollisuuksien ikkunoita.

Kaikki me olemme arvokkaita. Kadumme jotain. Toivomme parempaa. Iloitsemme. Suremme. Ajattelemme joskus muita. Olemme ylpeitä, ja alamaissa. Hyvinkin alamaissa, yksin ajatuksissamme.

Jotenkin kaikki on nyt eri lailla paremmin kuin koskaan ennen. Sitä kutsutaan oppimiseksi ja omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Edelleen onnellisin olen rakkaudesta ja maailman parhaasta kumppanista. Se kruunaa koko jutun, minun tukipilarini. Mutta olen onnellinen kaikesta.