Kun aluetoimisto hakupaperini sai…

Tämän tapahtuman jälkeen tein viimeisen päätöksen lähettää hakemuksen puolustusvoimille toiselle puolelle maapalloa:

”Sydän pamppaillen kävelen ulos Blenheimin keskustasta. Kyltti liikenneympyrän tuntumassa näyttää tien johtavan Kaikouran ja Christchurchin suuntaan. Kaupungin ulkopuolella käännän kasvoni samaan suuntaan menevän liikenteen puoleen ja nostan peukalon. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Parin minuutin kuluttua maasturi pysähtyy ja mieskuljettaja noukkii minut kyytiin.

Hän on matkalla Christchurchiin, jossa vuorokausi sitten tapahtui kymmeniä ihmisiä surmannut ja ydinkeskustan ruhjonut maanjäristys. Blenheimissa asuvalla herralla on Christchurchissa liiketiloja, joita tämä on menossa tarkistamaan. Myös yksi työntekijä on tavoittamattomissa.

Kuulin onnettomuudesta ensimmäisen kerran edellisenä iltapäivänä töiden jälkeen McDonald’silla. Tv ja radio suolsivat jatkuvaa live-raportointia ja taltiointeja turmakaupungista, joka sijaitsee neljän tunnin ajomatkan päässä Blenheimista. Sateen vuoksi työpäiväni päärynätilalla oli peruttu keskiviikkona, jona päätin lähteä katastrofiseudulle mukanani kamera ja halu tietää, miltä tuntuu joutua keskelle suurta onnettomuutta.

 

Oudon rauhallista

Saavuin kaupunkiin noin kahdelta samana iltapäivänä. Matkalla vastaan oli tullut pitkiä autojonoja ja bensa-asemat olivat ruuhkautuneet, kauppojen hyllyissä oli ammottavia aukkoja, kun Christchurchista poistuvat haalivat mukaansa elintarvikkeita. Menovettä ei ollut saatavilla kuin aikaisintaan Blenheimissa, josta olimme tulossa.

Perillä Christchurchissa kaikkialla oli ällistyttävän rauhallista ottaen huomioon, miten dramaattisia tunnelmia tiedotusvälineet tarjosivat jatkuvalla syötöllä. Pysäytin paikallisia ja he tuntuivat suhtautuvan tapahtumiin kuin mitään kummallisempaa ei olisi sattunut. Osa jopa pyöräili ympäri kaupunkia ottamassa kuvia tuhoista: murentuneista tiiliaidoista, rikkoutuneista ja romahtaneista liiketiloista ja asuintaloista, kuopille ja halkeamille menneistä asfalttiteistä.

Paikalliset nuoret aikuiset johdattivat minut hätämajoitusteltalle lähelle kaupungin suljettua keskustaa, jonne johtavat kadut olivat viranomaisten ja sotilaiden valvonnassa. Leiriä oltiin juuri purkamassa ja majoitusta edelleen kaipaavat matkaajat ja paikalliset saivat paikallisbusseilta kyydit Cowlesin stadionille, jonne majoitus haluttiin säiden vuoksi siirtää.

Tapasin pari reppureissaajaa, joiden kanssa hyppäsin bussiin. Oli jo niin myöhä, etten olisi saman päivän aikana todennäköisesti saanut enää kyytiä Blenheimiin.

 

Entinen majapaikka murskana

Pysähdyimme parin kilometrin päässä stadionilla. Tarjolla oli oitis syötävää, säiliöautollinen vettä (juokseva vesi oli katki 80 prosentissa kaupungin talouksia) ja bajamajoja (myöskään jätevesijärjestelmä ei toiminut) sekä generaattorilla tuotettu valaisu. Punainen Risti rekisteröi sisälle stadioniin menevät ja saimme huopia, tyynyjä ja patjoja pehmikkeiksi salin lattialle, jossa tulisimme yöpymään.

Paikalla oli enää kourallinen edellisen illan majoitettavista, joten en kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että olisin vienyt jonkun toisen paikan. Kanssamajoitetut olivat joko musertuneihin hostelleihin tavaransa kadottaneita matkalaisia tai kotinsa, autonsa tai veden ja sähköt menettäneitä paikallisia.

Vietin iltaa tapaamieni reppureissaajanuorukaisten kanssa. Kyhäsimme huovista oman nurkkauksen salin lattialle ja jutustelimme samalla tavalla kuin reppureissaajat aina. Sitten kävin testaamassa illallisen, jonka aikana tutustuin muihin epäonnisiin turisteihin.

Jokunen nuori oli viettänyt kohtalokasta päivää hostellissa, jossa itse majailin pari viikkoa sitten. Kyseinen majatalo on maan tasalla aivan murskautuneen katedraalin vieressä.

 

Ensimmäiset järistykseni

Illan ja yön mittaan koimme noin kuusi jälkijäristystä. Muille pieni maan ja katossa riippuvien valaisimien vapina ei ollut kummoinen kokemus varsinaisen järistyksen ja edellisyön voimakkaiden jälkijäristysten rinnalla. Varsinkin erään tavallista pitkäkestoisemman jylyn aikana olin itse täysin valmis säntäämään ulos hallista.

Oli vaikea nukahtaa. Muut vitsailivat aina jälkijäristyksen sattuessa: “Äh! Se on vain tuuli…” tai “Lapset vain juoksevat.” Paikalla oli tosiaan perheitä ja temmeltäviä pikkulapsiakin, mutta järistykset olivat silti aitoja…

Lopulta aamuyöllä sain jonkin verran unenpäästä kiinni pitkien juttelusessioiden päätteeksi. Salissa oli kylmä, lattia neljän huovan alla oli kova eikä ulkovaatteet päällä nukkuminen muutenkaan ole kaikkein mukavinta. Aamulla nautin meille tarjottua kahvia ja poistuin ennen kahdeksalta tarjottua aamiaista. Ei suihkua, ei hampaiden pesua.

 

Pako tuhon keskeltä

Jätin uusille ystävilleni lapun, jossa kiitin seurasta. Kävelin kohti Christchurchin keskustaa, napsin kuvia maan tasalle hajonneista rakennuksista ja huonokuntoisista teistä, juttelin paikallisille ja aloin liftata pois kaupungista.

Moni vastaatulija havaitsi mukanani raahaamani kauppakassin ja kyseli, josko hätämajoituksessa jaettiin ruokaa tai jokin kauppa olisi auki. Valitettavasti ei.

Minut otti kyytiin turistibussin kuljettaja. Hän oli matkalla juuri oikeaan suuntaan, ja pois tästä paikasta. Järistyksen sattuessa hän oli ollut supermarketissa, jonka hyllyiltä tippuivat tavarat. Koti oli sentään säästynyt suuremmilta tuhoilta. Mutta hänestä tuntui hyvältä lähteä pois joksikin aikaa töiden puitteissa ja ajatella jotain aivan muuta. Puhuimme kaikesta, kuin Christchurchissa olisi sattunut vain jotain ohimenevää, joka olisi pian unohdettu.

Olin linja-auton ainut asiakas matkalla kohti pohjoista. Kaikourassa, kahden tunnin ajomatkan päässä, teki mieli alkaa itkeä. Pysähdyimme ihailemaan kosketusmatkan päässä olevia hylkeitä.

 

Painajaisesta kohti unelmaa

Blenheimissa tarjosin miehelle rahaa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Olin turvassa. Suorittanut missioni. Ja mieleni pyrki ajattelemaan hylkeitä. Kuten ne onnettomuuden kokeneet backpackaajat leirillä, jotka olivat kuulemma ihastelleet ruokatarjoilua estottomasti samalla, kun toiset olivat menettäneet läheisensä, kotinsa, omaisuuttaan tai… jopa henkensä. Useat ulkomaalaisetkin jäivät kadoksiin raunioihin. “Ruumiita kaduilla”, kirkui New Zealand Heraldin otsikko turmapäivänä.

En unohda kokemustani. Ja nyt fiilistelen Uuden-Seelannin kokemuksiani (myös Christchurchia) parhaiten kuvailevaa biisiä, Snow Patrolin kappaletta Chasing Cars.” If I lay here, if I just lay here, would you lie with me and just forget the world?”

Tänään oli viimeinen työpäiväni päärynöiden ja viinirypäleiden parissa Blenheimissa. Eilen ihailin ääretöntä tähtitaivasta – linnunrataa ja miljardeja ja taas miljardeja tähtiä – ja kiiltomatoluolaa Cloudy Bayssa ihanien naispuolisten kämppisteni ja hostellini omistajan kanssa. Toissa viikonloppuna patikoin Nelson Lakesin kansallispuistossa erään tyttöporukan matkassa, ja kiipesin 30-metrisen vesiputouksen, Whisky Fallsin, tuntumaan uhmaten liukkaita kiviä ja kastumista.

Huomenna matkaan Strayn kyydissä Abel Tasmanin kansallispuistoon patikoimaan lempimaisemissani ja sieltä suuntaan länsirannikkoa pitkin kohti Wanakaa tai Queenstownia. Wanakassa kohtaan nuoren miehen, joka rakastaa patikointia ja vuorten valloittamista sekä seikkailuja, ja joka mielellään viettäisi kanssani aikaa patikoiden. Onko oudompaa kuultu.”