Kirjuutusta ja kasvua korona-aikaan
Keväästä ei tullut ihan sellainen kuin kuvittelin. Ehdimme pienen pojun kanssa juuri aloittaa muskarin, kun iski korona-aalto ja pyyhkäisi meiltä mahdolliset uudet äiti- ja vauvakontaktit. Samalla minun ja mieheni eka deitti-ilta vauvan syntymän jälkeen peruuntui, kun mummi ei päässytkään pikkuruista vahtimaan. Ja moni muukin juttu siirtyi jonnekin tulevaisuuteen.
Meillä on kuitenkin kaikki hyvin, kunhan pysytään terveinä, joten liikaa ei viitsi valittaa. Miehen etätyöt jatkuvat samaan tapaan kuin pojan saavuttua muutenkin ja minä jatkan äitiyslomailua, nyt ilman Fear of Missing Out -tunteita. Ei olla ainoita, jotka viettävät runsaasti aikaa kotona. Olen siis kiitollinen siitä, että ainakin juuri nyt läheisillä ja meillä elämä sujuu kohtuu hyvin kaikesta huolimatta.
Ennen koronaa ehdittiin myös kaksin poikelin kera vierailla isovanhemmilla Kotkassa pariin otteeseen, mikä tuli tarpeeseen. Isi sai jäädä kotiin lataamaan akkujaan, ja mummi hoitaa lapsenlasta niin sujuvasti, että äitinkin hermot lepäsivät ja pystyin esimerkiksi vetäisemään aamuisin pitkät unet ilman skidin kitinää.
Jos jotain lapsettomasta elämästä ikävöin, niin niitä päiviä, jolloin sai olla kotona ihan yksin miehen ollessa vaikkapa työmatkalla. Miten hienoa onkaan tehdä ihan, mitä itse lystää ja milloin haluaa? Nyt sellaisia päiviä tai edes iltapäiviä ei ole ollut kuukausiin. Pisin aika, jonka olen viettänyt ”yksin”, eli salilla, asioilla tai kavereiden seurassa ilman muksua, on ollut nelisen tuntia. Mutta eihän sekään ole yksin olemista. Ilman lasta olemiselle on oltava aina syy, ei voi sanoa kumppanille, että haluaa vain hengailla rajattoman määrän tunteja.
Romaanikäsikirjoitukseni ensimmäinen kokonainen versio on noin 30 sivun päässä valmistumisestaan, eli enää muutama viikko puurtamista. Siinä oma projektini, jota sinnikkäästi toteutan vauva-arjen lomassa. Kesällä editoin ja muokkaan tekstiä, luetutan sitä ammattilaisilla, yritän ehkä osallistua johonkin kirjoituspiiriin tai vastaavaan, tarkistan romaanin käsittelemien aihepiirien faktoja ja teen parhaani, että työstä tulisi julkaisukelpoinen. En tiedä, tuleeko, mutta tosi hienoahan se olisi.
Olen kaivannut kirjoittajana kehittymistä, jotakin uudenlaista ja haastavaa sillä tai tällä saralla. Kun nyt en ole töissäkään, kirjan tekeminen ja prosessista oppiminen tuntuu mainiolta tavalta käyttää aikaansa hyödyksi ja antaa luovuuden kukkia.
Hämmästyttävää, miten väsyttävää ”pelkkä” vauvan kanssa touhuaminen on verrattuna tyypilliseen työarkeen. Voisi kuvitella, että töissä käyminen ja siihen päälle fyysiset ja henkiset harrastukset olisi uuvuttavampaa kuin mini-ihmisen seurassa oleilu, mutta ympäri vuorokauden saatavilla olo ja jatkuva vastuun taakka vievät kyllä voiton. Puhumatta siitä, että vajaan kymmenen kilon nostelu ja kanniskelu käyvät salitreeneistä kertaa ties kuinka monta kertaa.
Elämäni ei ole ehkä yleisellä tasolla superkiinnostavaa juuri nyt, enkä tiedä onko muutenkaan, mutta oman tenavan kasvun seuraaminen on toki huikeaa jokaiselle vanhemmalle. Se on samalla kertaa maailman tavallisinta ja noh, evoluution kannalta koko elämän päämäärä, ja samalla juuri siksi niin suurta.
Ei harmita, että tein mukulan. Ihmettelen vieläkin, miten tuollainen toinen ihminen ja erillinen persoona putkahti minusta.