Muistoja: Miltä tuntuu osallistua kauneuskisoihin?

Ammattilaisen tekemässä meikissä ja kampauksessa on helppo hymyillä nätisti.

Tässä siis kontrastina nykyelämääni muistoja ensimmäisistä kauneuskisoistani kahdeksan vuotta sitten:

”Puhelin soi keskellä itsenäistä Turun linnan kierrosta. ”No se ja se mallitoimistosta, hei! Oletko se ja se? Olisitko kiinnostunut huomenna osallistumaan Suomen neidon osakilpailuun?” Tällä kertaa onneksi vastasin tuntemattoman numeron soittoon. ”No siis… Toki olisin!” ”Tule siis huomenna siihen ja siihen osoitteeseen tiettyyn aikaan. Siellä on autokyyti odottamassa ja ruokailu on järjestetty määränpäässä. Mustat avokkaat, meikit ja siniset farkut mukaan. Opettelette paikan päällä koreografian ja esiinnytte kilpailun lisäksi muotinäytöksessä.”

Saatuani sen tietää, ei auttanut muu kuin raahata vastahakoinen poikaystävä ulos linnasta, kaikkien läpikäymättömien salien ja huoneiden lävitse. Onneksi joku herttainen opas kehui meitä kauniiksi pariksi, kun olimme matkalla ulos. Jos se vähän kultani kiukkua olisi laannuttanut.

Mahaani kutkutti jännitys, tunsin olevani haltioissani ja samalla vähän huolestunut siitä, miten suoriutuisin tästä tehtävästä ja mahdollisuudesta.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin. Lähtöhetkellä olin sovitussa paikassa, ja sinne saapui muitakin muovikasseissa ylimääräistä varustusta, kuten korkokenkiä ja muuta rekvisiittaa, kanniskelevia nuorianaisia.

Vilkuilin ensimmäistä paikalle tullutta tyttöä merkitsevästi, ja pian hän tulikin luokseni kysymään, olenko minäkin matkalla missikisoihin. Rupattelimme niitä näitä, ja lopulta seuraamme liittyi toinenkin neito muovikasseineen. Pohdimme, josko vähän matkan päässä maleksinut vaalea nainen olisi kisamme juontaja, hallitseva Suomen neito, mutta lopulta selvisi, että olimme erehtyneet henkilöstä.

Juontaja saapui pian loppujen kisailijoiden säestämänä paikalle. Hän jakoi meille hieman lisätietoa päivän ohjelmasta. Pakkauduimme kaikki kahdeksan tyttöä (plus juontaja) minibussiin. Mukaan kaapattiin matkan varrelta vielä koreografi.

 

Glamourin tuolla puolen

Päivä oli kesäisen helteinen ja matkaa taitettavana yli sata kilometriä. Automatkan ajan useat nukkuivat tai nuokkuivat ahtailla paikoillaan. (Glamouria parhaimmillaan. EU-direktiivejä rikkovaa eläinrääkkäystä.)

Luin tuoretta Imagea. Koko tilanne oli hämmentävä. Minä matkalla kilpaamaan missikisoissa!

Katselin ulos tummennetuista takaosaston laseista ja tarkkailin ohikulkevia ihmisiä, erityisesti naisia. Niin moni voisi olla paikallani, ihan hyvin, kauniita naisia kävelee kesäkaduilla vastaan jatkuvasti. Ihan yhtä paljon missiksi sopivia kuin kuka tahansa siinä autossa.

Pysähdyimme huoltoasemalle puolen tunnin välipalatauolle. Valtasimme pari pöytää terassilta. Yritin tarkailla tilannetta, mutta ympärillä istuvat eivät kiinnittäneet meihin mielestäni erityistä huomiota. Vuoron perään kukin käväisi vessassa (katsomassa peiliin ja lisäämässä meikkiä muilta suojassa).

Loppumatkasta mukaan poimitttiin vielä pari tyttöä. Hetken kuluttua saavuimme määränpäänä olevan ravintolan pihaan. Kisan järjestäjiä lyöttäytyi seuraamme, kättelimme, ja meidät johdatettiin seisovaan pöytään.

 

Kovaa työtä backstagella

Ruokailun jälkeen meitä varten raivattiin erillinen pukutila. Siellä huudettiin nimemme ja jaettiin ohjeet koreografioita ja illan kulkua varten. Koko loppupäivä kuluisi askelkuvioita harjoitellen ja lopullinen show kestäisi puoli tuntia, tosin myöhään illalla.

Oli vasta varhainen iltapäivä. Harjoitukset alkoivat. Vedimme ne läpi niissä ryhmissä, joihin meidät jaettiin, ja painoimme kaiken mieleemme, osa kirjoitti myös muistiinpanoja.

Sitten meille jaettiin muotinäytöksen edellyttämät vaatteet. Kenkiä oli kolmet erilaiset, asukokonaisuuksia bikineistä (jotka eivät tietenkään olleet juuri minun kokoani tai tyyliäni) urheiluvaatteisiin ja kaikkea siltä väliltä.

Käteen saimme kauneudenhoitotuotteita, jotka myös kuului esitellä näytöksessä.
Jos jokin vaate tuhriutuisi meikkiin, niin se verotettaisiin omasta pussista, joten paitoja käsiteltäessä huivi kasvojen suojaksi. Vaatteet eivät myöskään saaneet lojua hujan hajan ja ne pitäisi saada päälle lyhyen ajan kuluessa.

Homma edellytti ainakin muistisääntöjä, siistiä luonnetta, näppäriä käsiä (kengän nauhat ja remmit sekä muut pukineet) ja kykyä näyttää jomottavasta päästä ja särkevistä jaloista huolimatta hyvinvoivalta.

 

Pikaruokaa ja pikameikkausta

Koreografioita harjoiteltiin tunti toisensa jälkeen, lopulta musiikin kanssa ja vaatteita välillä vaihtaen. Kuuluin siihen ryhmään, jolle ei huudettu huonoista suorituksista.

Kun toinen ryhmä sai esittää taitonsa koreografille, jollekin paikalle eksyneelle humalaiselle, äänimiehelle sekä juontajalle, minun ryhmäni jatkoi harjoittelua muualla ravintolassa. Uudestaan ja uudestaan. Eri järjestyksissä, jotta varmasti muistaisimme kaiken emmekä sekaantuisi vaikka mikä tulisi. Käytin jatkuvasti ahtaita avokkaitani ja jalkani olivat turvonneet ja punaiset.

Ennen meikkisessiota kävin nopeasti läheisessä pikaruokapaikassa purtavalla. Oli nälkä ja väsytti. Ajatus ei kulkenut. Kaipasin hetken omaa rauhaa.

Seuraavaksi oli vuoro huolehtia ulkonäöstä. Noh, sitten vaan kasvojen pesu, uusi meikkivoide, ripsien taivutus ja maskara, rajaukset, huulipuna… Kaikki tämä parin muun tytön kanssa ravintolan yleisövessassa. Loput meikkasivat pukutilan peilin ääressä, ja kuka missäkin. Hiuksia tupeerattiin ja vaikka mitä.

 

Jännityksen vaistoaa

Yleisöä alkoi saapua paikalle. Vilvoittelimme pihalla, ja saimme ilmaisia vesipulloja palkaksi aherruksestamme. Harjoittelimme jälleen koreografioita milloin pihalla ja milloin ahtaalla käytävällä. Hallitseva missi keräsi tytöt yhteen ja kertoi missivuodestaan sekä Miss Maailma -kokemuksesta. Poikaystäväni saapui paikalle ja hän pyrki rohkaisemaan minua.

H-hetki läheni. Menimme ravintolan ”pukutilaamme”, asettelimme vaatteet sopivaan pukeutumisjärjestykseen, puimme yllemme fiksusti kerroksittain välttääksemme paniikin koreografioiden välillä.

Kysyin koreografilta meikkini sopivuudesta. Hän korjaili toisen tytön haaleaa luomiväriä ja neuvoi minua käyttämään neutraalia punaa ja vahvempia silmiä. Pyyhin hädissäni kestopunaa pois ja vaihdoin sen huulikiilteeseen. Sitten asetuimme jonoon valmiiksi syöksymään yleisön eteen…

Harjoituksissa koin itseni itsevarmaksi. Nyt jännitti vähän. Menimme vuoron perään suljettuun tilaan muutaman tuomarin englanninkieliseen haastatteluun. Selitin bikineissäni ummet ja lammet loistavasta koulutuksestani sekä toimittajakokemuksesta. Todennäköisesti heitä ei kiinnostanut pätkääkään. Sitten pyörähdin ympäri ja tein tilaa seuraavalle jännittäjälle.

Saimme palautetta, että meistä kaikista vaistosi jännityksen. Ihmekö se, suurin osa oli ensikertalaisia kisoissa.

 

Paniikkihetkiä ja lavakomiikkaa

Poseerattuamme vielä yhdessä tuomaristolle, alkoi varsinainen yleisölle suunnattu esitys. Jännitti jonkin verran eikä hymy tahtonut irrota. Tyttö, joka kertoi ensimmäisissä kisoissaan jännittäneensä liikaa, ei parantanut suoritustaan yhtään tälläkään kertaa.

Kaikki sujui jotenkuten pieniä kömmähdyksiä lukuun ottamatta. Jokin askel oli unohtua eikä tiennyt, mihin kädet olisi laittanut ja missä järjestyksessä, entä minne katsoa. Kiire pukuhuoneessa oli vallaton, ja paniikissa jossain vaiheessa kiljuin vielä, että ”En ehdi, myöhästyn!” Ehdin, huh.

Oman nimen kuuleminen esittelyssä pelotti. Sitäkin enemmän jännitimme juontajan kysymystä. Emme etukäteen tienneet yhtään, mihin joutuisimme vuorollamme vastaamaan valokeilassa. Minulta kysyttiin paha: ”Mitä muuttaisit maailmassa juuri nyt?” Vastaus: ”Parantaisin toimittajien palkkoja… ” Yleisö repeää.

Veikkaan, ettei tuomaristo odottanut sellaista vastausta. Homma lähenee viimein loppuaan. Jalat ja pää ovat muussia. Seisomme yleisön edessä rivissä kaikki kandidaatit. On aika valita osakilpailun voittaja.

Taputan muiden mukana, vähän pettyneenäkin, kun en tule valituksi kolmen parhaan joukkoon. Pukuhuoneessa vaatteet viikataan siististi ja ojennetaan meikittöminä koreografille. Voittajat ovat innoissaan ja muut alla päin. He suunnittelevat lähtevänsä bailaamaan rankan päivän päätteeksi.

Koreografi muistuttaa, ettei häviö ekoissa kisoissa tarkoita vielä mitään. Huomenna olisi mahdollisuus osallistua jo seuraaviin kisoihin viisaampana kokemuksesta.

Ei kiitos. Tässäkin on sulateltavaa. Aivoni, selkäni ja varpaani ovat tohjona. Olen ohjeiden mukaan jännittänyt ruumiini äärimmilleen lavalla poseeratessani. Se tuntuu.

Poikaystäväni odottaa minua jo pihalla. Moikkaan tutuiksi tulleita tyttöjä ja kultani saattaa minut autolleen. Ajamme viileään kesäyöhön.”