Tavallinen tarina

Pojasta tuli taapero, ja minusta 37-vuotias. En intissä varmasti olisi uskonut sanovani tällaista, mutta menneet kaksi vuotta ovat olleet elämäni fyysisesti rankimmat.

Henkisesti koen kasvaneeni ehkä aavistuksen aikuisemmaksi. Ja koronaeristysajan ja vauvaelämän myötä olen löytänyt rauhaa, tylsiä rutiineita ja inspiraatiota rakastamaani kirjan kirjoittamiseen sekä erilaisten mielestäni tärkeiden kohteiden innovointiin. Olen aina halunnut perustaa ja keksiä jotain omaa omalle alalleni sekä uppoutua kirjoittamiseen kuin tutkimusmatkaan.

Olen myös hakenut joitakin töitä. Sain kutsun erään sisällöltään haaveiden työpaikan työhaastatteluun, mutta ikävä kyllä muutto duunin perässä ei olisikaan ollut niin vaivaton kuin olin ajatellut. Minun oli harmikseni kieltäydyttävä. Työ on todella tärkeä asia, mutta toiselle puolelle Suomea lähteminen ei enää ole yhtä sujuvaa kuin ilman lasta. Ja elämää työn ulkopuolellakin on punnittava tarkkaan. En ole ennen joutunut ottamaan huomioon muita ihmisiä elämääni suunnitellessa, ja on mietittävä vuosien päähän, ei vain ensi jouluun tai juhannukseen tai vastaavaa.

Olen tehnyt pojan kanssa ilmeisesti ihan hyvää työtä tuoreena äitinä. Hän on utelias, aktiivinen, rakastaa kirjoja, autoja, koneita, halaamista ja rajuja leikkejä… Olen lukenut hänelle varsinkin ennen konttaus- ja seikkailuvaihetta alusta lähtien pienten kirjoja melkein päivittäin, puhunut hänelle aamusta iltaan, laulanut, runoillut ja selittänyt maailmaa. Vauvan kanssa oppii havannoimaan ja selostamaan tarkasti sekä eri näkökulmasta. Melkoista työtä siis, mutta antoisaa.

Tavallinen, tylsä arki voi olla hyvin rikasta, kehittävää ja jopa monella mittarilla parempaa kuin maailmalla seikkailu ja ulkoisesti aktiivinen elämä. Sen on tässä saanut huomata.

Kaikenlainen elämä voi olla mielenkiintoista. Ainakin mielikuvitus kehittyy.