Mikään ei pelota

Journalismin ja uutistuotannon maailmaan uppoutuminen on ollut taas ihanaa tauon jälkeen! Rakastan työtäni, ja tunsin ekoina viikkoina äitiyslomien jälkeen suorastaan loistavani onnesta päästessäni tuttujen kuvioiden pariin. Sotekuvioita, talousmaailmaa, yrityselämää, tilastoja ja todellisuutta, tarinoita ja totuutta… Ah. Ja olen myös saanut kehuja jutuistani. Kiva, kiva, kiva.

Toki alussa pää tuntui hieman usvaiselta ja tahmealta, kone käynnistyi hitaasti, mutta tiedän niin paljon enemmän maailmasta kuin silloin melkein 20 vuotta sitten aloitellessani toimittajan hommia. Enkä jännitä oikein enää mitään tai ketään. Minulla on mennyt paljon aikaa päästä eroon epävarmuudesta ja itseni epäilystä kaiken suhteen, mutta tunnen journalismin jo niin pitkältä ajalta, ja olen jo monistanut itseni, pelännyt kaikkea, huomannut pelkoni turhiksi, pelännyt uudestaan, kohdannut pelkoni, selvinnyt ja niin edelleen, että en minä nyt vaan enää jaksa. Sitä paitsi pikkulapsen äiti ei edes jaksa pelätä. Pelkään ihan erilaisia asioita kuin sitä, syökö joku yritysjohtaja tai kuka tahansa minut tai vaikutanko tyhmältä tai olenko tyhmä, koska luultavasti joka tapauksessa vaikutan tai olen jonkun mielestä, mutta koska kaikki muutkin ovat eikä ketään kiinnosta niin paljoa, onko joku muu kuin onko itse, niin olen kaiketi aika lailla turvassa. Aika moni ihminen on monessa asiassa hyvin tietämätön tai suorastaan typerä, olen huomannut, enkä minä varmaankaan ole poikkeus, ja jos olen, niin good for me, voin ehkä sitten auttaa ja valaista muita parhaassa tapauksessa. Tai oppia itse jotain. Sillä parasta maailmassa on oppia ja opettaa. Näin äitinäkin sanon tämänkin.

Työpaikat ovat vaihtuneet tiuhaan tässä vuosien kuluessa ja kaikenlaista elämänkokemusta on kertynyt matkan varrella, mutta vierivä kivi ei sammaloidu, sanotaan.

Olen myös taas opetellut taittamaan lehteä uudessa ympäristössä, mikä pitää aivonystyrät virkeinä. Ja olen oppinut ajamaan autollani pk-seudun liikenteessä, mikä oli ensi alkuun pelottavaa, mutta nyt sujuu jo ihan sutjakasti. Ei tässä dementia pääse heti yllättämään, kun uutta tulvii päähän koko ajan!

Pidän myös uudesta työpaikastani Lohjalla. Porukka on kiva, henki mielestäni hyvä, ja kaupunkikin jotenkin eri lailla kotoisa kuin moni muu näkemäni ja kokemani. Voisin jopa kuvitella muuttavani Lohjalle! Miehenikin voisi. Se olisi ihanaa. Voin ehkä myöhemmin jossain yhteydessä analysoida, miksi. Ehkä lehden kolumnissa.

Sain rivakasti ekan hylkykirjeen romaanini käsikirjoitukselle, mutta se ei oikeastaan yllätä. Kyseessä oli kustantamo, joka oli minun tyylilläni vähän villi kortti. Eli ajattelin, että joko he keksivät minusta itselleen villin kortin tai toteavat ykskantaan, etten todellakaan sovi heidän linjaansa. Jälkimmäinen ja todennäköisin vaihtoehto toteutui.

Lähetin työn yhteen minulle vinkattuun kustantamoon ja odottelen muutamaa uutta hylkyä parilta vanhalta ehdokkaalta.

Poika on oppinut puhumaan runsaasti lyhyitä lauseita reilun puolentoista vuoden iässä. Hän osaa nyt aakkosten lisäksi jo vähän numeroitakin, sekä värejä. Isukki jakselee hänen kanssaan kotona, kun äiti käy töissä. Heillä menee kahdestaan ihan hyvin. Poika ei muuta tekisikään kuin olisi ulkona, jos saisi itse päättää.

tyo-ja-raha runot-novellit-ja-kirjoittaminen vanhemmuus tyo