Valmiina tai ei, täältä tulee!
Tiedättekö tai muistatteko sen tunteen, kun menitte ensimmäiselle luokalle kouluun tai aloititte opinnot lukiossa/ammattikoulussa/yliopistossa/muussa teille uudessa koululaitoksessa? Ehkä jopa ensimmäisenä päivänä uudessa työpaikassa voi tuntua aavistuksen verran samalta. Joka tapauksessa ala-asteelle mennessä kokemus siitä, ettei ole oikeastaan koskaan ennen ollut vastaavassa tilanteessa eikä täsmälleen tiedä, mitä odottaa, oli voimakkain. Ellei siis hetkeä ennen armeijan alkua oteta huomioon.
Tunne tuntemattomaan ponnistamisesta kuitenkin viehättää omalla piinaavalla tavallaan. Se tarkoittaa, että edessä on todellakin aivan uudenlainen haaste tai kasa haasteita.
Päätös harmaisiin lähtemisestäni syntyi ensi kertaa jo kymmenen vuotta sitten lukion loppumetreillä. Etsin suuntaa edessä siintävälle aikuiselämälleni ja vaihtoehtoja riitti. Olin yläasteella ollut kiinnostunut niin monesta eri aineesta, että tuotti vaikeuksia päättää, mikä lopulta olisi kaikkein lähinnä sydäntä. Armeijan hakupaperit jäivät lopulta postittamatta, kun löysin mielestäni lopullisen kutsumukseni kirjoittamisesta, jota olin lapsesta lähtien intohimoisesti harrastanut, ja pääsin opiskelemaan media-alaa.
Opiskelin muutaman vuoden, tein alani duuneja kesäisin ja valmistuttuani. Samalla kävin elämänkoulua ja testasin muitakin polkuja matkailemalla ja tekemällä pätkätöitä tarvittaessa myös muilla aloilla.
(Suosittelen karsimaan turhia ennakkoluuloja ja kokeilemaan tilaisuuden tullen ja vapaana ollessa siipiä sen tutuimman toimenkuvan ulkopuolella! Itselle vieraissa tilanteissa pärjääminen ja oman mukavuusrajan ylittäminen tuovat vähintään itseluottamusta ja tunteen siitä, että ”tämän jälkeen pystyn mihin tahansa!”)
Yli vuosi sitten tapahtui ratkaiseva käänne.
Olin viimein päässyt alalleni mahtavaan työpaikkaan, löysin asunnon Helsingin keskustan tuntumasta ja vapaa-ajallani matkailin sekä pidin säännöllisesti yllä hyvää kuntoani. Elämäni oli jännittävää, kiinnostavaa ja haasteellistakin.
Jotakin silti puuttui. Olin aina ollut seikkailija ja ajattelin, että ehkä kaipasin vain lisää huimia elämyksiä ja vapaata, vatsasta kutittavaa samoilua maailmalla. Lähdin etsimään puuttuvaa palasta usean kuukauden kestäneelle reppureissulle vastakkaiselle puolelle maapalloa Uuteen-Seelantiin. Sillä reissulla täytin ja postitin viimein intin hakupaperit ja palattuani Oseanian syksystä Pohjois-Euroopan kevääseen, näyttäydyin aluetoimistoni järjestämässä valintatilaisuudessa sekä kävin sitä ennen kutsuttujen terveystarkastuksessa.
Saatuani muutaman viikon kuluttua postitse odotetun määräyksen palvelukseen astumisesta seuraavan kesän erässä hakemassani palveluspaikassa, oli yksi asia varmaa (vaikka päätöksestä olisi voinut halutessaan tehdä määräajassa valituksen puolustusvoimille): tulisin vielä käymään armeijankin!
Tuleva koitos kannusti jatkamaan liikunnallista elämäntapaa ja reipastumaan entisestään. Lenkkeily, salilla ja jumpissa käynti sekä seinäkiipeily keskimäärin 3-4 kertaa viikossa kävivät kuntoilusta. Hankin myös painoliivin, joka niskassa tarvoin niin räntäsateessa kuin paukkupakkasissa töistä kotiin useana iltana.
Henkisesti valmentauduin keskustelemalla armeijakokemuksista lukuisten eri ihmisten kanssa veteraanivaaristani ja muista sukuni miehistä intin käyneisiin naisiin. Luin joitakin kirjoja ja selasin blogeja ja internetin syövereitä.
Ehkä tämä on viimein seikkailu, joka ylittää kaikki edelliset ja tuo mukanaan sen kaivatun puuttuvan palasen.
Odotan vaaran- ja ennen kaikkea selviytymisen tunnetta, ennenkokemattomia liikunnallisia haasteita pari puolimaratonia juosseelle ja noin 2-6 kilometriä korkeita vuoria valloittaneelle henkilölle, uudenlaista käsitystä miehisestä tavasta toimia sekä johtaa sekä sopeutumista ryhmäkuriin ja erilaisten persoonien muodostamaan, tiiviiseen yhteisöön, jolla on yhteinen tavoite.
http://www.youtube.com/embed/OFtNChII78k