Rajoja ja vapautta

”Olen onnellinen.” Näin ajattelin eilen istuessani junaan, joka vei kaupunkiin, jossa lapsena asuin hetken aikaa. En ole käynyt tuossa kaupungissa koskaan lapsuuteni jälkeen eikä minulla ole siellä mitään, mutta tuon kaupungin rautatieasemalla olen viettänyt opiskeluaikoina useita tunteja.

Onnellisuuteni ei johdu tuosta kaupungista.

Elämäni on taas ja edelleen kiireistä. Olen monesti matkalla jonnekin tai jostakin, tapaan paljon ihmisiä ja päädyn tilanteisiin ja paikkoihin, joissa en ole ehkä koskaan ennen ollut. Ja lisäksi on omakin elämä elettävänä. Sellainen elämä, jolla on suunta ja tarkoitus, jossa on intohimoa ja unelmia, tavoitteita.

Toisaalta elämääni rajaavat tietyt rutiinit ja jotkut enemmän tai vähemmän pysyvät naamat. Näinhän asepalveluksessa aina on. On tietty aika, jolloin herätään ja mennään nukkumaan, aika jolloin punkat sijataan ja siivotaan, aika jolloin ruokaillaan ja niin edelleen.

Tämä kaikki muodostaa sopivan kokonaisuuden juuri nyt.

Voisin kuvailla tuntemuksia elämässäni seuraavasti:

Tuntuu kuin kävelisi pitkin hämärää tunnelia samalla, kun ympärillä alkaa yhtäkkiä hohkata himmeä valo pitkän pimeän jälkeen. Ajoittain kirkkaus rävähtää päälle, niin ettei erota muuta kuin terävästi häikäisevää valkeutta. Sitten pimeä taas palaa yhtä nopeasti kuin sähkökatkon sattuessa. Mutta sen jaksaa, kun on alkanut kokea kirkkaitakin hetkiä. Ei tiedä, mistä tuo valo on peräisin, mutta se tuntuu hyvältä. Suunnistan eteenpäin valon ohjaamana vältellen täysin pimeneviä polkuja. Kirkkautta täytyy saada lisää ja odotettavissa on, että tunnelin päässä ei muuta olekaan. Sen täytyy tuntua aivan järkyttävän mahtavalta.

En siis tiedä, mistä tuo valo tulee ja miksi se tuntuu niin hyvältä, mutta tiedän, että se on koko matkani tarkoitus. Olen seurannut sitä tänne asti ja aion jatkaa sitä kohti. En voi kuin luottaa tähän polkuun ja siihen, miltä se tuntuu.