Me ollaan parhaita!

Meikäläisen intissä eletään taas muutoksen aikoja: pian vanha miehistö jättää paikkansa ja tilalle tulee uusia persoonia kaikkine vivahteineen. Vasta on ehtinyt hieman tutustua tämän hetken maan ykkösmediavarusmiehiin, ja sitten ne lähtevätkin tuonne ulos, oikeaan maailmaan, miehiksi kasvaneina tai ainakin jotain uutta identiteettiinsä keränneinä.

Jäljelle jää muutama tuttu alikersantti ja kokelas.

Meidän joukkoomme on mahtunut monenlaista osaajaa, ja miestä/naista siellä taitojen takana. Olen jo mielessäni antanut muutamalle kollegalle oman salaisen koodinimen; on Kriitikkoa, Hurmuria, Taiteilijaa…

Pohdin myös syitä sille, miksi juuri tämä ryhmä on monien muiden menneiden viiteryhmieni joukossa jopa yksi onnistuneimpia eri tavoilla mitattuna. Taidot ja yhteispeli natsaavat, kommunikaatio on avointa ja rehellistä mutta huumorilla väritettyä ja kaikille on löytynyt oma paikkansa.

Voivatko persoonien ja osaamisen erilaisuus ja toisia täydentävyys selittää asian?

En tarkoita, etteikö elämässäni olisi ollut monia hienosti toimineita tiimejä, mutta se että kokee tulevansa kaikkien kanssa toimeen suhteellisen tasalaatuisesti ja omana itsenään, on erikoista. Enkä tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi olla sydänystäviä, vaan sitä, että keskinäinen viestintä on jokaisen ryhmän jäsenen kanssa mutkatonta eikä tarvitse liikaa puntaroida sanomisiaan.

Uskon, että ryhmän onnistuneisuudessa on tekemistä sillä, että jokainen pystyy peilaamaan itseään toisiin ja löytämään sen, mikä tekee itsestä ainutlaatuisen tässä kokoonpanossa. Omat puutteetkaan eivät harmita niin paljoa, kun ne ovat balanssissa muiden jäsenten ominaisuuksien kanssa.

Viestintä taas onnistuu mukavammin, kun jokaisella on omat tunnistettavat tapansa viestiä ja olla, ja kaikki ryhmän jäsenet ovat tietoisia näistä pienistä vivahde-eroista ja oppivat kunnioittamaan niitä vastavuoroisuuden periaatteella.

Terveisin,

Kukkahattutäti