Horisontissa kesä

Kun metro aamuisin ajaa Herttoniemestä kohti keskustaa, ihailen meren ja kaupungin siluetin takaa kajastavaa, purppuraista aamuruskoa. Se tarkoittaa, että kesä on kulman takana. Muutaman matkan päässä.

Taakse on jäänyt vuorokauden pituinen marssi joulukuussa, jonka aikana aurinko tuskin näyttäytyi yön välissä. Ja tähtitaivas satelliitteineen, jota tuijotimme syksyisessä korvessa reppujemme päällä maaten. Koskaan ennen en ole seurannut luonnon muutosta kesästä syksyn kautta talveen kuin armeijassa.

Kevät kaupungissa on silti valloittava. Kevääseen liittyvät unelmat ja odotus.

Näinä päivinä palaan jälleen telttaan, päivisin sulavalle hangelle. Edessä on tempaus, hauska sellainen. Pojat pitävät minua varmasti sekopäänä. Niin minäkin, mutta sellaista elämän kuuluukin olla. Asiat täytyy saada tehdyiksi, mutta elämä ei saa silti olla itsessään liian vakavaa. Elämän kuuluu inspiroida mielettömyydessään, mutta inspiraatiot eivät saa jäädä ilmaan vain siksi, että ne ovat mielettömiä. Muuten elämä lakkaa olemasta mieletöntä ja siitä tulee pystyyn kuollutta.

—

Tänään menin kai ensimmäistä kertaa ikinä hartaustilaisuuteen täysin vapaaehtoisesti. En ole uskovainen. Menin, koska toveritkin menivät ja tilaisuuden piti tuttu varusmies. Oli hienoa nähdä niin moni tämän kevään tuttu ajattelemassa samoin ja hiljentymässä toviksi.

Tunne oli varmasti tällä kertaa sellainen kuin usein ontolta tuntuvassa seurakunnan tilaisuudessa olisi pitänyt olla. Ihmettelin sitä. En tiedä, tunsinko Pyhän Hengen läsnäolon, mutta yhteishenki ainakin oli paikalla. Se on helvetin harvinaista.