Camouflagessa opittua

Tänään väsyneenä lomapäivänä olisi taas paljon kirjoitettavaa…

Ensinnäkin, miten mahtavalta tuntuu purkaa ja kasata rynkky ja ampua suhteellisen onnistuneita osumia ampumaradalla. Uusi taito, jonka olen omaksunut intissä. Kuin pyörällä tai autolla ajaminen tai seinäkiipeily; kun sen kerran oppii, niin ei sitä unohda. Kun vielä vertaa toimituksen rentoutta ja normaaliutta ensimmäisten ammuntojen jännitykseen ja sähläykseen, ero on huikea. Tätä aina siviilissä viihtyneet eivät osaa.

Intissä tärkeimpiä asioita on ollut itsensä haastaminen. Naisen perinteisen roolin ulkopuolelle astuminen. Olen sitä mieltä, että elämässä on aina haastettava itsensä. Laajennettava kenttäänsä sinne, missä ei kuvitellut edes selviävänsä. Se avaa niin paljon uusia mahdollisuuksia, kasvattaa persoonaa ja henkilökohtaisia voimavaroja.

Tartu raporttikasaan, vaikka olet aina inhonnut matematiikkaa. Opettele ampumaan, vaikka taitojasi epäiltäisiin, koska olet nainen. Astu estradille, vaikka kärsit esiintymisjännityksestä. Laula julkisesti, vaikka kuulostat ruosteiselta lehmänkellolta.

Tulokset saattavat olla yllättäviä.

Typerintä on asettaa itse itselleen rajoituksia. Ja muista, että tunteet ohjailevat päätöksiäsi niin hyvässä kuin pahassa. Hyväksi muuttuvat päätökset saattavat alussa kirpaista. Kipu on hetkellistä. Kivun pelkääminen on yleensä pahempaa kuin kipu itse.

—

Muita asioita, joista voisin nyt mainita on se, että siviileissä näyttäytyminen eilisiltana ei muuttanut entisen miehistön jäsenten suhtautumista minuun. Hiukan jännitti tulla nähdyksi livenä ilman univormua. Illuusio samuudesta katosi. Mutta muistot yhdistävät.

Hauskaa on tietenkin huvittuneena selittää entisen alaisensa kaverille, että ”meinasin hajottaa tän jätkän” (Tämä on siis eräs sisäpiirijuttu, joka liittyy artikkeliin, jota teimme Ruotuväki-lehteen). Kaveri kuuntelee hetken aikaa, katsoo tällättyä ja puunattua meikäläistä ja kysyy: ”Mistä sä tunnet mun kaverin?” Vastaan olevani alikersantti ja kaveri ei heti meinaa uskoa kuulemaansa.

Myös joku inttikundin tyttöystävä saattaa osoittaa pientä epäluuloa meitä naissolttuja kohtaan. Tähän voin todeta, että vaikka olen ollut tosi hyvissä väleissä poikien kanssa, meidän välillämme ei ole mitään muuta. Koko loistava ryhmätyö olisi todennäköisesti pissinyt, jos jotain ylimääräistä sutinaa olisi kehkeytynyt. Minusta intin viehätys on juuri siinä, että sukupuolirajat vähän hämärtyvät eikä mitään ylimääräistä tapahdu.

Minulle oma rooli on jo itsestäänselvyys ilman univormuakin. Onhan meitä naisia tosiaan ollut armeijassa jo melkein 20 vuotta. On täysin tavanomaista, että osa naisista menee inttiin ja meitä inttinaisia on moneksi, ihan kuten miehiäkin.

Siksi oikeastaan tuntuu tässä kohtaa hassulta pitää tätä blogia. Tällekin tuntuu kuitenkin olevan tarvetta, sillä aina siviilissä kertoessani vaikkapa kavereiden kavereille nykytilanteestani, valintani jaksaa herättää ihmetystä. Aina samat kysymykset. Oma lähtöruudun ihmetykseni ja jännitykseni on kadonnut enkä enää ymmärrä, mitä kummallista tässä on.

Ellen olisi aikoinani opetellut lavakävelyä, voisin myös kysyä, miksi joku nainen on valinnut supernaisellisen tehtävän, kun voisi valita myös jotain sukupuolineutraalimpaa. Itse en kuitenkaan enää näe suurta ristiriitaa naisellisuuden ja vaikkapa intin käymisen välillä. Vapaa-ajalla itse kukin jättää univormut henkareihin. Ei siinä sen kummempaa.

—

Ryhmähengestä opittua: Kaikesta on voitava puhua avoimesti. Jos ryhmään ilmaantuu niin sanottu elefantti nurkkaan eli hiertävä asia, jonka kaikki aistivat, mutta josta kukaan ei ainakaan avoimesti puhu, hyvä henki katoaa. Ikävistäkin asioista on pystyttävä puhumaan kaikille ryhmän jäsenille niin kuin asiat ovat, peittelemättä mitään. Tosin ketään ei saa koskaan syytellä, vaan kaikkia osapuolia on ymmärrettävä omista lähtökohdistaan ja ongelmat pitää pyrkiä ratkaisemaan. Kun asiat on puitu halki, niille pitää asettaa myös piste. Kaunaa ei saa jäädä. Keskustelutaito on niin intiimeissä kuin muissakin suhteissa kaiken aa ja oo.