Metsästäjä ja Lumikki

Bruno Mars – When I Was Your Man (Joo, joo, kyllä tän kuuleminen saa mut itkemään. Olen aika tyttömäinen.)

Kuinka monessa kolkassa maailmassa naisellinen nainen elättää itsensä muutaman vuoden ajan, osallistuu maanpuolustukseen ja saattaa lähteä turvaamaan rauhaa myös muualle? Päättää, että lähdenkin tästä yksin toiselle puolelle maailmaa etsimään onnea?

Tämä tuli välähdyksenomaisesti mieleen suorittaessani erästä tehtävää univormussa keskellä pääkaupunkia. Kun tajusin, että metsästäminen onkin minun kontollani. Tai siis käytännössä kaikki on minun kontollani. Metsästäminen, ruoanlaitto ja suojaustehtävät.

Huomasin saman matkustettuani yksin Tansaniaan. Siellä sain osakseni ihmetystä. ”Missä poikaystäväsi on? Mikä sinussa on vikana, kun ei ole miestä?” Nuoren naisen matkustaminen vapaaehtoisesti toiselle puolelle maailmaa vain toteuttaakseen itseään on jossain muualla käsittämätöntä. Jotain sellaista, mikä sai paikallisen nuoren tarjoilijaneidon katselemaan minua uteliaana: mitä ihmettä olen tehnyt päästäkseni tällaiseen tilanteeseen? Silloin tunsin itseni onnekkaaksi. Ja melko rohkeaksikin.

Mutta romanttisesti yksinäiseksi. Voit kuvitella tunteen, kun ajattelet keskellä mahtavaa vuorta, että mukanani ei ole yhtään pitkäaikaista ystävää tai sukulaista. Toisaalta se suojelee heitä ja he ovat turvassa eikä minun tarvitse keskittyä huolehtimaan heidän voinnistaan fyysisesti ja henkisesti raskaassa projektissa, mutta olen täällä tuntemattomien ihmisten lähimmäisen rakkauden varassa. Jos en voikaan luottaa heihin, saatan olla todella pahassa pulassa. Jos he esimerkiksi ovatkin kiinnostuneempia rahoistani kuin hengestäni ja terveydestäni, joudun ongelmiin, mikäli en itse tarkkaile vointiani ja tiedä rajojani.

Tulen maasta, jossa suurin ongelmani taitaa olla se, että vaikka olen hento ja kai ihan nätti nainen, joudun metsästämään miehen itselleni. Miehen, jonka ainut tehtävä on olla reilusti oma itsensä sekä lisäksi arvostaa ja kunnioittaa minua sellaisena kuin olen.

(Eikä siellä Tansaniassakaan kyllä lopulta niin yksinäistä ollut. Viimeisenä iltanani juttelin (kuin sadussa) rikkaan ja ihan näpsäkän amerikkalaisen vuorikiipeilijän kanssa.

Maksoin ravintolalaskuni itse.)