Uuden vuoden käskyt!
1. Haaveile.
2. Ota askel.
3. Ota toinen.
4. Kestä.
5. Nauti.
6. Jaa.
7. Arvosta.
8. Tue.
9. Usko.
10. Ymmärrä.
Unelmat ovat itse asiassa kamalia. Ensin vallitsee suuri epävarmuus siitä, onko minusta toteuttamaan suurimmat haaveeni vai olenko vain kuvitellut liikoja.
Seuraavaksi on lähdettävä etenemään. On musertavaa aloittaa maratonille tähtääminen siitä, että hölkyttelee yhtenä päivänä sen ensimmäiset neljä kilometriä, mikä jo tuntuu saavutukselta, ja toteaa myös tarvitsevansa oikeat juoksukengät. Kysymys kuuluu vain, että millaiset ovat oikeanlaiset juoksukengät. Itsensä amatööriksi, noviisiksi ja aloittelijaksi tunteminen on aina jossain määrin nöyryyttävää, eikö totta? Uuden aloittaminen on myös aina pelottavaa, koska saattaa tapahtua muutoksia, joiden käytyä, on mahdoton palata entiseen ajattelumalliin. Voi tapahtua valaistuminen ja saattaa nähdä kaiken ihan uudesta kulmasta eikä entinen enää tunnukaan samalta.
Etenemisen jatkaminen puolestaan on ilahduttavaa, sillä se tarkoittaa, että on nostanut tasoaan ja jaksanut jo tietyn matkaa luovuttamatta. Pian tämän jälkeen alkavatkin sitten vaikeudet. Unelmien tavoittelu voi ja yleensä aiheuttaakin sekä fyysisiä, taloudellisia, psyykkisiä että ihmissuhteisiin liittyviä haasteita. Intissä hajoavat paikat, vuorella alkaa pelottaa, ennen pitkää matkaa ajattelee olevansa päästään vialla jättäessään rakkaimmat kotiin ja kesken matkaa tulee ajatelleeksi budjetin vääjäämätöntä hupenemista.
Jopa nauttiminen voi lopulta olla vaikeaa. Huippuhetkellä olo onkin voipunut tai kuolemanväsynyt. Epäuskoinen. Ja mitä nyt? Oliko se tässä, olenko todella perillä? Oliko se näin helppoa?
Parhaita ovat ne ihmiset, jotka jakavat unelmasi, ja todella ymmärtävät, mitä aiot ja teet, ja miksi. He ovat harvassa, ja joskus, useinkin, he seuraavat vain osan matkasta. Lopulta olet aina yksin ja joudut selviämään itsenäisesti loppumatkan perille. Sellaista elämä on. Siksi on tärkeää nauttia jaetuista hetkistä ja painaa mieleen tärkeitä, voimaannuttavia sanoja ja ainutlaatuisia kasvojenpiirteitä.
Jos ei arvosta kaikkia kokemuksiaan, ei arvosta elämäänsä. Arvosta ja kunnioita myös itseäsi sekä muita.
Toisen tukeminen on yksi hienoimpia kokemuksia elämässä.
Usko itseesi – usko siihen, mitä näet ja tunnet. Ja kaiken koetun jälkeen pitäisi vielä syntyä ymmärrys. Ilman tietoa ja ymmärrystä on vaikea uskoa tekemiseen tulevaisuudessa. Miksi tämä unelma oli lopulta niin tärkeä minulle? Mitä todellakin seuraavaksi? Minne tämä lähes järjettömältä tuntuva ponnistus ja työskentely avaa minulle seuraavan polun?
—
On tilanteita ja elämänvaiheita, joiden jälkeen ei enää ole sama ihminen, ja joiden jälkeen on luontevampaa ottaa seuraava askel kuin jättäytyä ”alemmalle rinteelle” eli jatkaa kerran taakse jätetystä. Esimerkiksi kuukausia kestäneen matkan päätyttyä kotiin palaaminen on yksi kamalimpia hetkiä. Itsestään ikään kuin jättää aina palan jonnekin.
Aina ei tarvitse olla kyse kuukausienkaan reissusta, jos matka on muuten ollut erityisen rasittava ja vaativa. Olin Kilimanjaron jälkeen pari viikkoa fyysisesti ja henkisesti hajalla, eikä vähiten malaria- ja muista lääkekuureista sekä lievästä ripulista johtuen. Ajatus ei juossut enkä pystynyt keskittymään edes kirjoittamiseen, olisin voinut nukkua monta vuorokautta putkeen, kroppa oli lopussa, pelkäsin sairastuneeni johonkin kamalaan tautiin ja mielikin oli matalalla, ja tämä kaikki sai minut pelkäämään, että olin oikeasti kuolemaisillani. Että edes palaaminen takaisin kotiin ei auttanut turvaan.
Mikä pahinta, juuri kukaan läheisistäni ei tuntunut tietävän tai ymmärtävän, mitä olin juuri käynyt läpi. Itkeskelin puolitajuissani puhelimessa tärkeimmille ihmisille ja ihmettelin, mikä minua vaivasi. En jaksanut tai edes halunnut muutamaan päivään nähdä ketään. Millään ei hetkellisesti ollut mitään merkitystä. Olin juuri käsitellyt kuolemaan liittyviä ajatuksia, ja kävin läpi tilanteita, joissa olin pelännyt, tai joissa minua olisi pitänyt pelottaa. Esimerkiksi sitä, miten pyysin huipulta ylimpään leiriin palattua erästä kantajista tulemaan teltalleni varmistamaan, että hengitän nukkuessani edelleen. Lopulta en pystynyt lainkaan ummistamaan silmiäni ennen paluumarssin alkamista, vaikka en ollut nukkunut yli vuorokauteen, olin kiipeillyt yhteensä noin 11 tuntia yhteen putkeen yli viiden kilometrin korkeudessa enkä ollut syönyt tai juonut sinä aikana nimeksikään.
Olin ylittänyt itseni fyysisesti ja henkisesti, tullut takaisin elämäni matkalta, jota varten olin valmistaunut kuukausikaupalla. Edessä oli vielä intti parin viikon kuluttua. Soimasin itseäni järjettömästä rasituksesta ja vaarasta, joille olin altistanut elimistöni.
Käsitykseni unelmistani ja oikeastaan kaikesta oli jollain tavalla lopullisesti muuttunut. Kaikki aiemmat suoritukseni tuntuivat heppoisilta.
Nyt olen kuitenkin palautunut tuoltakin retkeltä. Monen muun lisäksi.
Täytyy vaan kestää vähän enemmän kuin toivoi joutuvansa kestämään, ymmärtää, että suuret koitokset rasittavat koko olemusta ja mieltä, levätä hetki, haudutella ja jakaa ajatuksiaan, ja jatkaa vahvempana ja viisaampana eteenpäin.
—
En tiedä, oliko tämä lopulta kertomus Kilimanjarosta, sotaväestä vai rakkaudesta. Yhtä koettelemusta seurasi toinen, ja kaikki noudattivat samaa kaavaa. Epäusko, yksi askel, toinen askel, hankaluuksia, nautiskelua, pohdiskelua ja kaiken muuttumista.
Epäröin asiasta mainitsemista, koska en olisi uskonut edes asepalveluksen viime metreillä tällaista tapahtuvan, ja minua oikeastaan etovat Hollywood-tyyliset, naisten lukemistolle ominaiset romanttiset loput, mutta…