(radiopuhelimen rätinää)… Loppu.
Jatkoa edellisestä postauksesta…
Epäröin asiasta mainitsemista, koska en olisi uskonut edes asepalveluksen viime metreillä tällaista tapahtuvan, ja minua oikeastaan etovat Hollywood-tyyliset, naisten lukemistolle ominaiset romanttiset loput, mutta…
Tämä on totta ja siksi kiinnostava käänne: noin kuukausi palveluksen päätyttyä rakastuin hyvään inttikaveriini, jonka kanssa aloin myös seurustella. Tilanne oli absurdi ja aiheutti puolin ja toisin pohdiskelua. Roolin muuttuminen meikittömästä, haisevasta ja poikatyttömäisestä kurkkusalaattimimmistä ajoittain jopa turhamaiseksi leidiksi ei ollut yksiselitteinen.
Jos on tottunut puhumaan äijäilyjuttuja lähes androgyyniltä tuntuvan inttibestisnaisen seurassa ja yhtäkkiä tämä onkin naisellinen olento, joka odottaa kukkia ja suklaata ja pelkää sateen suttaavan maskarat, on mies ihmeissään: minne se sissi katosi ja kuka tämä missi on?
Jep, olen normaaliarjessa ja seikkailujen ulkopuolella tarkka viehättävyydestäni ja ylpeä naiseudestani. Valitettavasti minullekin tuotti vaikeuksia alkaa yhtäkkiä sheivailemaan ja tekemään tyttöjen juttuja sellaisen tyypin läheisyydessä, jonka seurassa olin aiemmin halunnut olla yksi pojista. Koko seurustelun koomisesta hankaluudesta ja outoudesta tässä tilanteessa saisi kirjoitettua vaikka kirjan.
Minustakin saa pienellä ”navetuksella” ihan tunnistamattoman näköisen… Parikymppisenä aloin kerätä mallikansiota, mutta lopulta aika menikin pitkälti opiskeluun ja viestinnän alan töihin.
(Minä: ”Voinko lähteä ulos tämän näköisenä? Näytänkö kauhealta ilman meikkiä?”
Hän: ”Olet näyttänyt vuoden ajan rumalta: miksi juuri nyt tämä on näin suuri kysymys? Näytät ihan samalta kuin aina ennenkin.”
Minä: ”En halua näyttää rumalta, kun menen ulos poikaystäväni kanssa… Näytänkö siis mielestäsi rumalta?”
Hän: ”Noh… Heh… Mitä tässä nyt voi sanoa? Et tietenkään… Vaikutit itsevarmemmalta intissä.”)
30-vuotiaana ilman meikkiä, rentona, ja silmätkin harittavat kuin Lauri Tähkällä. Nyt kehtaa jo olla oma itsensä.
Puhumatta tietysti kaikista hienoista ja kauniista hetkistä, jotka korvasivat moninkertaisesti kaikki intin koettelemukset.
Niin ironista kuin se onkin, unelmani oli ensin olla kuin pojat, ja sitten kun halusin kovasti varta vasten muuttua naiseksi, se ei onnistunut. Olen sekä onnellinen että surullinen. Toisaalta saavutin tavoitteeni, mutta menetin samalla jotain ainutlaatuista.
”Naiset tulevat ja menevät, ystävät säilyvät,” sanottiin. Niin kai sen on tarkoitus olla. Osa minusta meni, osa säilyi.
Uhraus isänmaalle.
//www.youtube.com/embed/W8NvvsGoKt8