Äitiys, naiseus, tyttöys
”In army you see people differently: you see what is really in their head and heart. In civil life different layers cover people. You also work under special pressure so that brings you close to each other.” Näin kommentoi eräs juuri oman asepalveluksensa toisessa valtiossa suorittanut nuorukainen palveluksen tasapäistävää ja toverillistavaa vaikutusta. Olen osittain samaa mieltä.
”I think that in Sweden people seem to be generally happier than in Finland… I thought that maybe that’s because you have an experience of a recent war and they don’t?” Tätä mieltä taas oli Pohjoismaissa reissannut keskieurooppalainen nuorimies. Mene tiedä.
Aiheen käsittely ei lakkaa, edes meikäläisen henkilökohtaisissa ”ulkosuhteissa”, joista saan kiittää nykyisiä kansainvälisiä kämppiksiä ja heidän tuttujaan. Tulee tavattua nuorta porukkaa eikä vanhene äkkiarvaamatta. Opiskelu ja itsensä sivistäminen on muuten ihan jees, mutta kaipaan toisinaan kirjoittamista, juttukeikkoja tai muita vastaavia seikkailuja (juttukeikat ovat aina seikkailuja!) sekä ryhmätöitä.
Lukeminen ei ole lainkaan niin kuivaa kuin joskus ajatellaan: naisten asemasta muualla maailmassa pänttääminen muun muassa sai minut itkemään. Kaikki ne tilastot erilaisesta kärsimyksestä, josta minulla ei ole kuin hienoinen aavistus sen perusteella, mitä olen nyt ja aiemmin lukenut. Muistin taas yhden syyn sille, miksi teen kaiken, mitä teen.
On hienoa, että on saanut naisena toteuttaa eri puoliaan vapaasti. Se ei ole mitenkään itsestäänselvää tässä maailmassa edelleenkään, ja se, että naisten tilannetta joudutaan erikseen ihmisoikeuksia käsitellessä käymään läpi on kamalaa. On puhetta kulttuurirelativismista, ja itse naisetkin käsittävät naiseuden niin moninaisesti, että aihe on joskus hyvin hankala.
Ajattelin jokin aika sitten, etten ole enää feministi. Tai että sille pitäisi keksiä uusi nimi, jotakin myös miesten perspektiiviin liittyvää. Koin armeijassa monesti olevani vain yksi muista ilman mitään sukupuoleen liittyvää erottelua. Katsoisin, että kannatan tasa-arvoa, en niinkään pelkästään naisten asiaa.
Olen kuitenkin nainen, sillä ymmärrän toisen naisen ajatusmaailmaa varmasti tavalla, jota mies ei täysin käsitä. Luulisin. Olen monella tavalla hyvin nainen. Ja huomaan sen, kun minun täytyy keskeyttää lukemani tyttölasten abortointiin liittyvä lause, koska minua itkettää. Äitiys, naiseus, tyttöys: kaikki ne ovat hienoja ja ihmeellisiä asioita. Äitiydestä minulla ei tosin ole omakohtaista kokemusta, mutta minulle se on mahdollista. Miehelle se vain ei ole.
Jep. Kevennetään. Päätin nyt sairaspäivän ratoksi päivitellä täällä ja tätäkin, sillä kaipaan tällä kertaa itse inspiraatiota erääseen elämän osa-alueeseen:
Mikä voisi olla loistava konkreettinen päämäärä ja tavoite treenaamiselle? Olen tottunut siihen, että minulla on aina joku selkeä henkilökohtainen motivaattori hikoilulle sen lisäksi, että pidän siitä. Vuosia sitten minua motivoi tämä:
Sittemmin tämä:
Ja tietysti tällainen:
Juoksen edelleen 30-50 minuutin lenkkejä kolmesti viikossa sekä kävelen siihen päälle vähintään parina päivänä 8-10 kilometrin reippaan kävelylenkin. Salilla käymistä jatkan (ja kokeilen minulle ihan uusia ja mahdollisesti entistä rankempia ryhmäliikkumisen muotoja), kunhan tauti hellittää otetta. Mutta mikä voisi olla sellainen fyysinen päämäärä lähitulevaisuudessa, jonka pystyn lähes näkemään ”valmistautuessani”? Ehkä jopa jotain sellaista, mistä voisi blogata? Olen kiitollinen hyvistä ja julkaisukelpoisista ehdotuksista. Tässä kohtaa pitäisi olla mahdollisuus lähettää vastaajalle palkinto… :)