Ajattelin eli olin olemassa, tänäänkin
Tajunnanvirtaa ja päiväkirja-analyysia menneestä kesästä ja sen ympäriltä…
Mennyt työkesä pitkälti uutistoimittajana pienellä paikkakunnalla oli fantastinen. Toki jatkuva reissailu varsinaisen kotipaikkakunnan, muun Suomen ja Forssan välillä kävi vähän rasittavaksi, mutta jos sitä ei lasketa, tuoreet maisemat tekivät terää. Opin paljon uutta, ja oli hienoa huomata kehityksensä esimerkiksi verrattuna kymmenen vuotta sitten tehtyihin lehtijuttuihin. Juttujen tyyli- ja välinevaihdos ei tuottanut ongelmaa, jos ajatellaan, että olen jossain kohdassa tehnyt kaupallisempaakin sisältöä tai tv-uutisia. Se oli mukava huomata. Lisäksi koen saaneeni aikaan joitain elämäni parhaimpia juttuja tänä kesänä.
Erityisesti tunnen kasvaneeni viimeisinä vuosina ihmisenä, töissä ja muuten. On vaikea sanoa, mistä kehitys alkoi ja mitä kaikkea matkan varrella tapahtui. Kansainväliset kokemukset ovat olleet suuri tekijä muutoksessa. Itsenäinen matkailuni alkoi 22-vuotiaana Espanjan-vaihdossa ja -kielikurssilla, ja sen jälkeen reissuvaihde ei ole hyytynyt. Matkat ovat, jos mahdollista, muuttuneet aina sisältörikkaammiksi, ja olen vaatinut niiltä enemmän. Espanjan kielellä opiskellut nuori nainen uskaltautui lopulta töihin ja opinnäytetyön pariin Espanjaan, sittemmin myös maan korkeimman vuoren huipulle.
Työelämän kunnolla urjettua 25-vuotiaana, muuttui matkailu eri puolilla Eurooppaa meikäläiselle arkipäiväiseksi toiminnaksi. Lopulta tein irtiottoja Uuteen-Seelantiin ja Afrikkaankin. Lähes luonnollisena seurauksena asuin ja työskentelin pian muutaman kuukauden Namibiassa, ja sittemmin tutustuin kriisialuejournalismiin itäisen Afrikan maissa. Nyt suuntaan lomamatkalla ensimmäistä kertaa Aasian kamaralle (,jos muutamia tunteja Hongkongin lentokentällä ei lasketa mukaan). Tämä kaikki ei voi olla vaikuttamatta ajatteluun ja tapaan kokea ympäröivä maailma. Ainakin Afrikka on vaikuttanut graduuni ja siinä ohessa lukemaani kirjallisuuteen ja myös seuraamiini asioihin.
Jos mietin asioita, joiden koen hieman himmanneen itseäni vuosien varrella, on se ollut jonkinlainen epävarmuus omasta hyvyydestä. Tämä taas juontaa juurensa hyvin nuorena kokemaani kiusaamiseen. En edes tiedä, miksi minua on varsinaisesti kiusattu eikä syyllä ole väliäkään, mutta kokemus hylätyksi tulemisesta ja siitä, ettei muiden mielipidettä pysty muuttamaan, on ilmeisesti jättänyt jälkensä. Olen luonteeltani rohkea ja avoin uutta kohtaan, mikä on onneksi auttanut kumoamaan kiusaamisen vaikutuksia. Tietyssä mielessä en ole koskaan välittänyt, mitä minusta ajatellaan. Kiusaaminen sai ymmärtämään, että koska en joka tapauksessa pysty vaikuttamaan muiden ajatuksiin, voin kai saman tien tehdä ihan, mitä itse tykkään.
Muistan edelleen, miten yhdeksännen luokan lopulla kapusin hikoilevasta ja finninaamaisesta, pussimaisia t-paitoja käyttäneestä teinistä nuoreksi neidoksi kuoriutuneena koko koulun eteen liikuntasalin lavalle avaamaan osin käsikirjoittamani feministisen tulkinnan Seitsemästä veljeksestä. Toisin kuin ennen, ääneni ei vapissut yleisön edessä enkä nolostellut, vaan olin täynnä hämmentävää tarmoa ja energiaa. Edes esiripputangon romahtaminen kesken esitykseni ei katkaissut itsevarmuuttani, vaan nauroin vahingolle muiden mukana. Yllätin jokaisen, kahdessa näytöksessä – tai sitten en. Ei silläkään väliä. Palautetta en muista saaneeni, aplodeja lukuun ottamatta. Mutta se oli ensimmäinen esiintyminen, joka tuotti minulle kaikin tavoin nautintoa. Yllätin itseni. En ollut koskaan kuullut itseäni sellaisena muiden edessä, minulla oli viisitoistavuotinaana pelkästään huonoja kokemuksia esillä olemisesta. Yhtäkkiä kirkas, iloinen ja itsevarma ääneni oli itsestäänselvä osa julkikuvaani siinä kouluyhteisössä. Ja mikä tärkeintä, sillä äänellä oli myös sisältöä ja tarkoitusta.
Miksi pohdin kiusatuksi tulemista nyt, noin 20 vuotta tapahtumien jälkeen? Tajusin erään nuoren ja reippaan julkkiksen puhuttua vastikään tv:ssä omasta pelostaan uusien ihmisten edessä, että kärsin itse ihan samasta ongelmasta. Olen miettinyt, miksi minulle on vaikeaa kaikesta tekemästäni ja kokemastani huolimatta välillä ottaa paikkani, ja tässä lienee vastaus kysymykseen. Nuorena hylätyksi tuleminen ilman mitään selkeää ja korjattavaa syytä on kamala kokemus. Olin vähän kömpelö ja hyvin ujo, sellainen kuin murrosikäinen nuori tapaa olla. Ihan tavallinen ja hyvin pohtivainen, hienosti koulussa menestyvä tyttö. Mutta olisin tehnyt kaikkeni muuttuakseni näkymättömäksi. Onnekseni ja epäonnekseni en suinkaan ole yksin ikävine muistoineni. Miten paljon onnellisempia ja pystyvämpiä voisimme vielä kaikki olla ilman kiusaamista?