Aliupseerikoulun ovi aukesi!
Olipa kerran nuori suomalaisnainen, joka herätti kummastusta andalusialaisen härkätaisteluareenan yleisössä. ”Miksi nuori nainen saapuu paikalle yksin ja haluaa vielä eturivin paikalle?”
Kaikki muuttui.
(Yritän pitää ajatukseni kasassa, sillä päivitän blogia ensimmäistä kertaa sotilaita ja heidän läheisiään kihisevässä, kilisevässä ja sorisevassa sotilaskodissa… Vietän siis kiinnioloviikonloppua, jolloin kasarmilta ei poistuta lomille.)
Niin, siis, tällä heiveröisellä tyttösellä ja ensi vuonna pyöreitä vuosia täyttävällä (toista kertaa 20…) naisella alkoi todellakin aliupseerikoulu. Nyt on muututtu alokkaasta ensin jääkäriksi ja siitä nopeasti oppilaaksi. Tuntuu kuin paluuta entisenlaiseen siviiliminään ei olisi. Miltähän vuoden kuluttua mahtaa tuntua?
Huomasin lomilla hiusteni kasvaneen jälleen pitkiksi ja näyttäväni naisellisemmalta kuin aikoihin, mutta ajattelen eri lailla (eikä ulkonäköni liity enää yhtä tiiviisti siihen, miten koen itseni sisäisesti). Katson esimerkiksi aseiden käsittelyyn liittyviä elokuvia ja sarjoja toisin kuin ennen omakohtaista ampumiskokemusta. Tämä on kuitenkin vain pinnallinen esimerkki. Suhtaudun sotaa käsitteleviin teksteihin uudenlaisella kiinnostuksella.
Härkää sarvista… Miehinen kulttuuri raakuuksineen kaikkineen kiinnosti jo muutama vuosi sitten.
Kokemukseni tasa-arvosta ja naiseudesta sekä mieheydestä, ylipäätään ihmisyydestä, on laajentunut. Tuntuu vapauttavalta voida tehdä samoja asioita kuin miehet. Olen aina halunnut tietää, pystynkö tähän, ja tässä olen. Tuntuu kuin tämän jälkeen ei tarvitsisi enää todistella mitään. Olen jotenkin kokonaisempi naisena ja tietenkin ihmisenä.
Pian pääsen aliupseerikurssin aikana pohtimaan, millainen johtaja olen ja millainen haluaisin olla. Lisäksi taitonsa, sekä vahvuudet että heikkoudet, pääsee paljastamaan jatkuvasti ja yllättävästikin käytännön tilanteissa. Johtamisen ja kouluttamisen teoriaa ja käytäntöä luvassa.
Uuden aloittamisen iloa haittaa sairastaminen. Sain pari päivää sitten korkean kuumeen, joka on vaikeuttanut palvelukseen osallistumista. Toivon pikaista paranemista. Kipeänä oleminen kasarmilla on inhottavaa, sillä täällä ollaan oppimassa asioita, joita ei muualla ja muulloin omaksu, ja jokainen poissaolohetki on henkilökohtaisesta kehityksestä poissa.
Tupaani muutti Aukin alettua muutama uusi nainen, mikä on ollut mukavaa. Taas uusia naamoja ja tarinoita.
Odotan innolla uusia haasteita. Lupasin itselleni vuodenvaihteessa tästä tulevan mullistava ja rankka vuosi (tähän mennessä kaikki uudenvuodenlupaukseni ovat pitäneet niin pitkälle kuin muistan!) ja siltä tämä nyt vaikuttaa sairasteluineen, revähdyksineen, syvällisine ajatuksineen ja päätöksineen, sotilasvaloineen, leireineen, tetsaamisineen jne.
Mahtavia vapaita ja rentoja siviilihetkiä kaikille!
Utelias ämmä jatkaa seikkailua…