Ällöllöö…

Näin sen elämän ajattelin. Valtamerten, vuorten, metsien, dyynien ja aavikoiden jälkeen kohti maalia. Huh.

Tiedät olevasi vakiintuneessa parisuhteessa, kun teet asioita, joita et yleensä ikinä tee (tapauksessani useisiin vuosiin, joten tämä kaikki on kyllä ihan uutta)…

-Päivittelette yhdessä lähikaupan kassojen tyylejä.

-Katsot aloitetut tv-leffat loppuun (Olen kalkkis, kun en käytä Netflixiä tms). Mainoskatko ei houkuta jatkamaan ensi viikolla palautettavan esseen kirjoittamista eikä tylsä kohtaus tutussakaan elokuvassa karkota tekemään ”jotain hyödyllisempää” tai ”kiinnostavampaa”. Onhan se aina houkuttavaa käpertyä illaksi sohvalle, kun on kerrankin hyvää seuraa ihan kädenojennuksen päässä.

-Päädyt kävely- tai pyöräilylenkin varrella kahvilaan vohvelille tai munkille.

-Valmistat ylimääräisen voileivän tai teekupillisen omasi lisäksi. Ostat kaupassa yhden sijasta kaksi välipalaherkkua (ja kotiin palattua huomaat, että toinen on myös käynyt kaupassa ja ostanut samaa tuotetta – myös huomaavaisesti kaksi purkkia).

-Suunnittelet jonnekin tulevaisuuteen matkaa vuorelle, joka on riittävän helppo aloittelijalle ja riittävän pelottava uusien haasteiden etsijälle.

-Tiedät jotakin tämän hetken suosituimmista peleistä. (Ne kehittävät erilaisia skillsejä, kuten reaktiokykyä, avaruudellista hahmotusta, tiimityötaitoja ja taktikointia.)

-Leivot jouluviemisiä – hänen sukulaisilleen.

 

Mutta nyt tämä lista alkaa mennä niin ällöksi, että taidan lähteä. Muuttamaan tavaroitani tähän asuntoon.