Ei ihan tyypillinen lomamatka
Oikeastaan viimeisin parin viikon reissuni Balkanillekin liittyi jollain tavalla sotaan. Se liittyi niin paljoon muuhunkin, varsinaiseen sekamelskaan erilaisia asioita ja toiveita… Halusin selvittää, mitä elämä sotaväen jälkeen on minulle. Roppakaupalla selviteltävää kahdelle viikolle.
Matkan aikana…
Kuuntelin minibussissa matkalla Splitistä Plitvice-järville U2:n One-biisin oppaan kerrottua 8-henkiselle sekalaiselle porukallemme sodasta, jossa entiset naapuritkin taistelivat toisiaan vastaan. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että oppaamme oli valikoinut biisit sopimaan juuri tiettyihin tarinansa taukohetkiin. Siinä bussissa tuli hiljaista. Kun kappale loppui, olimmekin perillä kauniissa UNESCO:n suojelemassa kansallispuistossa. Pidin siitä biisistä aina, mutta en koskaan ollut kuullut sitä matkatessa halki entisen sota-alueen.
Kohtasin ihmetystä useassa paikallisessa retkiyrityksessä yritettyäni löytää patikkamatkaa vuoristoon. Kaikkialla myytiin vain automatkoja tai helppoja kävelyretkiä. Kukaan ei edes ymmärtänyt tai suostunut ymmärtämään, miksi joku todella haluaisi hikoilla tuntikausia jollekin huipulle, jos saman matkan pystyi taittamaan pyörillä tai jättää kokonaan tekemättä ja suunnata rannalle. Lopulta löysin Biokovon kansallispuiston ja meren väliin sijoittuvasta Makarskan kaupungista, erään matkatoimiston pahnanpohjimmaisista esitteistä ensimmäistä kauttaan tekevän vuoristo-oppaan, joka mainosti usean tunnin pituisia retkiä vuoristoon. Diili oli syntynyt.
Kiipesin 1400 metrin korkuiselle vuorelle lähellä Kroatian toiseksi korkeinta huippua. Heräsin neljältä aamuyöllä Splitin hostellissani sinä päivänä, kun Kroatia oli liittynyt Euroopan Unioniin. Suuntasin myöhässä lähteneellä paikallisbussilla tunnin matkan päähän Makarskaan, jossa kohtasin miehen, joka paloi innosta kuultuaan matkatoimistosta, että täällä olisi asiakas, joka rakastaa vuoria. Hän kertoi myöhemmin kavutessamme alas mahtavien näkymien luota tämän nauraen. Kroatialaiset eivät suurilta osin ymmärrä patikoinnin ja vuorten viehätystä. Hullu suomalainen nainen ymmärtää. Ja nyt olemme Facebook-ystäviä.
Koin elämäni kuumottavimman kiipeämisreissun noustessani Splitin historiallisessa, palatsin sisään rakennetussa keskustassa vanhan katedraalin huipulle… Niin kalpeita ja kaiteista kiinni piteleviä turisteja harvoin näkee missään. Rautaportaiden ja tornin seinien välissä oli yllin kyllin tilaa katsella alas niin tornin ikkunoista kadulle kymmenien metrien päähän kuin alas tornin sisälle. Lievä portaiden hentorakenteisuus ja ajoittainen huojunta tai painuminen jonkun reipasaskelisen tahdissa ei mitenkään helpottanut korkeanpaikankammoista.
Nousin Bosnia ja Hertsegovinan Mostarissa ensimmäistä kertaa elämässäni minareettiin! Sieltä avautui valloittava näkymä Neredtva-joelle kohti vanhaa siltaa, jaetun kaupungin ikiaikaista ja sodan jälkeen restauroitua muistomerkkiä. Sillalta hyppi alas rahaa vastaan nuoria paikallisia miehiä, ja koin suurta kiusausta kysyä, saanko hypätä mukana… En tiedä, olisiko vakuutus korvannut, mutta ainakin rohkeus olisi tullut testattua. Näin myös monia rakennuksia, joiden seinissä oli lukuisia luodinjälkiä muistutuksena menneistä sotavuosista.
Ostin kroatialaisesta kirjakaupasta Slavenka Drakulicin kirjan Balkan Express. Lueskelin turistien täyttämällä rannalla tai sataman sinistä hetkeä odotellessa toimittajanaisen sotakokemuksista. Mitä sota on siviilille? Tai sen kokevalle nuorelle miehelle? Pienelle tytölle? Pasifistille?
Pidin sadetta makarskalaisessa kahvilassa ja opiskelin samalla tarjoilijapoikien iloksi vähän kroatiaa pikku matkaopaskirjasestani. ”Racun, molim.” ”Hvala.” ”Volim te.”
Matkasin Bracin saarelle, jossa yövyin aivan ihanassa, kodikkaassa saksalaisen naisen emännöimässä hostellissa. Brac on muutakin kuin Zlatni Ratin kuuluisa hiekkaranta. Sinne toivon joskus palaavani. Myös läheinen Hvarin saari on luonteikas paikka: menevälle ja kauniita ihmisiä rakastavalle hengailijalle luotu satama.
Tapasin elämäni ensimmäisen burmalaisen, joka sattui olemaan merimies. Hän oli taas yksi todiste siitä, että sinnikäs ja määrätietoinen henkilö voi tehdä unelmistaan totta. Ja minulla oli hulvaton ilta Splitissä.
Kohtasin kaksoseltani vaikuttavan ihmisen tilanteessa, jossa olin täysin epäsopivasti puettu. Vaelluskengät ja biitsi eivät ole se tyypillisin yhdistelmä. Mutta Carpe Diem, hetki ei kysy, miten olet pukeutunut.
Pelkäsin kiivetessäni yksin 45 minuutin yksinäisen ja jyrkän matkan Omisin kaupunkia suojanneeseen keskiaikaiseen linnakkeeseen kanjonin reunalle, Cetina-joen yläpuolelle. Selvisin. Nainen, yksin matkalla.
Oksensin koko usean tunnin bussimatkan kauniista ja kalliista Dubrovnikista koti-Splitiin. Kanssamatkustajat ja bussikuski sekä rahastaja auttoivat kovasti. Ehkä retki helteiseen Montenegroon oli vatsalleni liikaa.
Sain hieronnan keisari Diokletianuksen rakennuttamassa Rooman valtakunnan aikaisessa palatsissa. Aika mahtavaa. Ja sitten ostin taas yhden tötterön paikallista jäätelöä, jota kannattaa nauttia makunsa puolesta varsinkin Dubrovnikissa. Pukeuduin rusketustani korostavaan korallinväriseen mekkoon ja nautin ihailevista katseista Splitin rantakatu Rivalla.