Elämä ei pääty vauva-arkeen
https://www.instagram.com/p/B77z2_Uhw5d/?utm_source=ig_web_copy_link
Ponteva poikani on nyt kolmikuinen ja tunnen viimein selvinneeni uuteen rooliini äitinä.
Ei ole ihan helppoa viettää 35 vuotta lapsettomana, päättää sitten yrittävänsä tulla raskaaksi, ettei yrittämättömyys myöhemmin kaduta, ja humpsahtaa siitä melkein kertarysäyksellä lapsellisten joukkoon.
En ole tottunut siihen, että minussa roikutaan fyysisesti melkein 24/7. Olen aika itsenäinen tyyppi. Vauvan tarvitsevuus on ollut välillä jopa ahdistavaa, mutta mitä enemmän hänen persoonansa kehittyy ja kykenemme kommunikoimaan keskenämme, sitä jouhevammaksi yhteiselokin muuttuu.
Ensimmäinen kuukausi synnytyksen jälkeen oli vaikein, koska en itsekään ollut vielä fyysisesti kunnossa. Esimerkiksi istumisesta ei viikkoihin tullut oikein mitään. Kaikkiaan pari kuukautta siinä meni, että henkinen puolikin mukautui vauva-arkeen ja baby blues -tuntemukset väistyivät. Joinakin päivinä aloin itkeä, kun vauvakin alkoi, sillä minua masensi ja ahdisti. Noin joka toinen päivä tunsin itseni alakuloiseksi ja jotenkin epäonnistuneeksi, joka toinen päivä olin taas oma pärjäävä itseni ja totesin, ettei tämä tilanne ole ollenkaan hullumpi.
Tietenkään elämäni ei palaa samaksi kuin ennen lasta, eikä se ole tarkoituskaan. Hän on mainio ihminen. Siksihän minä hänet hankin; että tiesin, että hän olisi hieno sellaisena kuin hän on, osa minun ja isänsä elämää.
Ja hän kasvattaa meitä, on jo kasvattanut. Oli aika mennä askel eteenpäin. Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri sen takia voin myös tulla sellaiseksi kuin haluan. Ei hän estä sitä, hän on osa uutta palettiani.
Minä ja mieheni pidämme pojasta huolta niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Olemme tällainen korkeakoulutettu, kolmekymppinen ja keskiluokkainen pariskunta Kaakosta. Voin palata työelämään, kun se minulle sopii. En ole koskaan ollut koti-ihminen, joten kunhan pätkätyöläisenä löydän sopivan seuraavan pestin, puhutaan ennemmin kuukausista kuin vuosista. Tällä kertaa haen aiempaakin enemmän pysyvyyttä. Edellisellä työnantajallani vietin reilut pari vuotta maisteriksi valmistumiseni jälkeen.
Liikunta jäi osaltani melkein vuodeksi. Olen ottanut tavoitteeksi olla maraton-kunnossa vielä silloinkin, kun poitsusta tulee parikymppinen. Jos vain mahdollista, yritän vaikuttaa siihen, että hänellä olisi terveet vanhemmat, vaikka iäkkäitä olisimmekin hänen aikuisuudessaan. Kuntosalilla käyntini jatkuu siis jälleen huomenna. Pidin itselleni antamastani lupauksesta kiinni, ja ostin salijäsenyyden tammikuun viimeisenä päivänä (Olin päättänyt jatkavani liikkumista tammikuussa, eli kai tästä ollaan ;)). Taustatietona siis, että ennen raskautta liikuin säännöllisesti noin kymmenen vuoden ajan ja sitäkin ennen kausiluontoisesti. Esimerkiksi lukiolaisena ja parikymppisenä hurahdin muutamaan otteeseen sisäpyöräilyyn, mutta elämässä oli niin paljon kaikenlaisia opiskelu- ja muita rientoja, ettei liikunta aina ollut päällimmäisenä mielessä, kun kroppa pysyi tikissä ihan ominensakin.
Kirjoitan myös kirjaa, jonka yritän saada valmiiksi viimeistään ensi vuonna, mielellään aikaisemmin. Sivuja käsikirjoituksessa on nyt noin 130, ja tavoitemäärä on reilut 200. Viikkotavoite on 4-6 sivua, ja olen pysynyt vauhdissa alkuvuodesta kohtuu hyvin. Projekti alkoi keväällä 2018, jatkui sen vuoden, ja viime vuoden olin tauolla muiden kiireiden takia. Nyt aion saada tämän prosessin valmiiksi ja päätökseen.
Olen erittäin tyytyväinen siihen, että muutimme viime toukokuussa Tampereelta Espooseen. Sukulaisten ja kavereiden läheisyys on tässä elämänvaiheessa meille iso asia. Isovanhemmat haluavat tavata lapsenlastaan, kun ovat vielä hyvässä vedossa, ja on kyllä hienoa, että pääsee itse taas useammin seikkailemaan vuosien takaa tuttujen ystävien ja tuttavien kera. Puhumatta siitä, että arvostan toisten pienten lasten vanhempien kokemuksia (ja näkemyksiäkin joskus ;)).
Odotan kovasti sitä, että lapsonen tästä yhä kasvaa ja pääsemme myös yhteisiin harrastuksiin. Erityisesti ensimmäinen yhteinen kesä on varmasti mieleenpainuva.