Elämän tasangolta
Elämäni on itse asiassa juuri nyt sellaista kuin toivon. En tarkoita täydellistä tai lopullisesti tietynlaista, mutta oikeanlaista.
Graduvaiheessa esimerkiksi olin todella stressaantunut, jotain oli jatkuvasti kesken. Samoin opiskelujen aikana jouduin tekemään paljon kompromisseja: tekemään oheistöitä muilla kuin omalla alallani, jättämään kiinnostavia kursseja kesken päällekkäisyyksien takia ja niin edelleen. Koko ajan oli myös hinku kohti valmistumista ja pelko siitä, ettei oman alan töitä kaikesta aherruksesta huolimatta olisi saatavilla. Ja ennen opintoja tartuin kaikenlaisiin tilaisuuksiin kuin hukkuva oljenkorsiin vailla hajua siitä, mikä niistä kantaisi ja minne asti. Sinkkuna työelämässä puolestaan sain paljon aikaan, mutta olin kovin yksinäinen, kuten olen jo aiemminkin todennut. Enkä lopulta saanut aikaan riittävän merkityksellisiä asioita, minulla oli kai liian kova hoppu edetä.
Nyt minulla on mielekkäitä ja monipuolisia työtehtäviä. Vapaa-ajalla pystyn harrastamaan edelleen liikuntaa, mikä on minulle henkireikä. Kokkaan testikeittiössäni kaikenlaista ehtiessäni ja nautin hyvästä ruoasta. Matkailen, mielelläni itsekseni, ja opin sitä kautta uusia taitoja, joista en edes tiennyt olevani kiinnostunut. Luen hyviä kirjoja. Nyt leikkaan pientä dokumenttielokuvaa, sillä ostin uuden kohtuullisen käyvän kameran, joka kuvaa myös hyvälaatuista videota, ja latasin koneelleni leikkausohjelman. Rakastan kuvaamista, seikkailemista, uskaltamista, pohdiskelua, käsikirjoittamista, kuvien järjestämistä ja viilaamista, tarinoita. Nauran ja höpsöttelen maailman parhaan ihmisen seurassa.
En silti vaihtaisi mitään niistä ikävistäkään menneistä muistoista. Mietin juuri eräänä päivänä matkalla töihin tai sieltä kotiin, että olisi kauhean tylsää muistella tasaisia päiviä. Jatkuvaa tasankoa ilman suuria pinnanmuotojen vaihteluita.
Joskus vuosia sitten itkin vessassa itsemurhaa hautoen kokemani stressin ja valtavien paineiden seurauksena. Voisi sanoa, että koin jonkinlaisen burnoutin alle 30-vuotiaana. En muista, olenko koskaan kertonut tästä. Luultavasti en ole uskaltanut. Onhan tällainen aikamoinen pohjat, ja näin ajan kuluttua tapahtumat tuntuvat epätodellisilta. Miten minusta on voinut tuntua niin voimakkaalta? Nykypäivänä vastaavassa tilanteessa toisaalta tuskin on edes mitään kovin erikoista. Moni on varmasti ollut samassa paikassa henkisesti. Tein julmetusti töitä, otin niskoilleni enemmän vastuuta ja painetta kuin olisi ehkä tarvinnut, ajattelin liikaa. Ja olihan se elämänvaihe aikamoista pyöritystä, ihan ulkoapäinkin. Arki oli täynnä haasteita: välillä itkettiin, välillä naurettiin ja toisinaan raivottiin. Työ alkoi muistuttaa melkein dramaattista parisuhdetta ja omistin sille kotona fiilistellessäni jopa rakkauslauluja. Nuoruuden hulluutta? Varmasti suurelta osin.
Joskus mietin, miten olen voinut ylipäätään selvitä hengissä niin rasittavista ja stressaavista elämänmuutoksista, joita on toisinaan elämässä riittänyt. Pitkiä, pitkiä työpäiviä. Kuukausikaupalla esimerkiksi aamukolmen tai -neljän herätyksiä ja kotiin vasta iltayhdeksän maissa. Plus runsaasti liikuntaa, päälle joku hurja matka ja muita haastavia arjen muutoksia. Tappotahtia. Ja silti jaksoin luoda ystävyyssuhteita silloisissa töissä ja ihailla auringonnousuja, unelmoida.
On myös niitä upeista upeimpia hetkiä. Olen jauhanut niistä niin monesti, mutta voiko olla jotain hienompaa kuin Kilimanjaron huippu? Uudessa-Seelannissa samoilu yksin, ilman suuria sitoumuksia? Tv-journalistin arjen kokeminen Namibiassa? Laukkaamaan oppiminen Argentiinan vuoristossa ilman aiempaa hevoskokemusta? Monta kuukautta matkailualalla Kanarialla? Olen ollut valtavan onnellinen. Kiivetessä. Juostessa. Pyöräillessä. Taivaalla liitäessä. Surffatessa. Snorklatessa. Ratsastaessa. Myös metsästäessä.
On itketty ja naurettu rakkauden tähden, koettu ystävyyttä ja uskallettu tehdä pelottavia asioita. Kaikesta sydämen läpätyksestä huolimatta sellainen tasainen hyvä olo on pidemmän päälle parasta. Kunhan aina välillä tulee hevosten tai Afrikan tai vuorten kaltaisia asioita, jotka saavat rakastumaan itseensä uudella tavalla. Tuoden uutta näkökulmaa tähän olemiseen.
Noiden kaikkien käsittämättömien maisemien, tunteiden kirjon ja ajatusten jälkeen tuntuu hyvältä olla tässä. En tiedä mistään juuri mitään, mutta tuo kaikki on muokannut minua. Eikä varmasti mikään niin paljoa kuin hevoset. Aina sitä voi syntyä uudelleen. Kuka tietää, missä ja koska ja miten. Sitä ei vaan voi tietää, mutta työtä se vaatii. Täytyy kohdata pelkonsa ja antaa mennä. Sitä on uudelleen syntyminen.