Ha-haa! Kotirouvan elämä saa riittää!
Niin se vaan päättyy, vajaat kaksi tai reilut puolitoista vuotta kotona lapsen kanssa!
Pakko tunnustaa, että äitiysloma on ollut minulle vieraan roolin omaksumista. Eli ihan kuin intti siinä mielessä.
Aktiiviselle ja menevälle ihmiselle oman haasteensa toi todellakin koronapandemia. Pitkälti aika kului neljän seinän sisällä.
Ilman korona-aikaa olisimme varmasti pojan kanssa suunnitelmieni mukaan käyneet erilaisissa harrasteryhmissä, tapahtumissa ja kavereita sekä sukulaisia tapaamassa. Niin ei nyt käynyt.
Olen nähnyt omia ystäviäni viimeksi syksyllä, eli yli puoli vuotta sitten! Joidenkin näkemisestä alkaa olla vuosi tai toista vuotta aikaa.
Sille ei valitettavasti oikein mitään ole voinut, mutta onneksi keksimme kuitenkin tekemistä kotioloissakin.
—–
Voin kuitenkin todeta, että en ole kotiäiti- tai kotirouvatyyppiä. Aika tylsäähän se on. Joku kaverikin joskus valitti minulle, ettei ymmärrä, miten kukaan nainen voi nauttia kotiäiteilystä, vaikka lapsi olisi miten mainio tahansa. Jep, samoilla linjoilla. Mutta eipä sitä välttämättä suoraan raskauden ja synnytyksen jälkeen jaksa kummempia tehdäkään.
Mistä päästään siihen, että en ole myöskään raskaana olevaa tyyppiä. Karmeaa aikaa. Se on todettu jo aiemminkin.
Mutta asepalveluksen tapaan, nämäkin vaiheet oli vain kestettävä saadakseen toteuttaa itseään ja periaatteitaan ja saattaakseen maailmaan uuden, upean ihmisen.
Aina ei ole kivaa, mutta ei ole tarkoituskaan.
—–
Odotan innokkaana ja myös jännittyneenä tulevia töitä.
Minulla ei toisaalta ole odotuksia, olen avoimin mielin, mutta olen äitiyslomalla ehtinyt harrastaa sen verran työhistoriani ja -identiteettini reflektointia, että se varmasti vaikuttaa tekemisiini. Perheellistyminen myös osaltaan vaikuttaa eri tavoin työminääni konkreettisesti ja periaatteellisestikin. Eikä iän karttuminenkaan voi olla näkymättä.
Mietin, miten valtavasti olen kehittynyt vaikka siitä, kuka olin 18 tai 15 vuotta sitten, työuraa aloitellessani. Tai jopa kymmenen vuotta sitten.
Kehitys tapahtuu hitaasti, asteittain, limittäin ja lomittain. Kokemukset karttuvat, toiveet vaihtuvat, suunta muuttuu, ja niin muuttuu sitten tekeminenkin. Yhtäkkiä huomaakin olevansa taas jollain lailla erilainen.
Harmittaa vähän, etten ehtinyt töiden puolella päästä kuntavaalihuumaan mukaan, mutta olen toisaalta iloinen, että sain vielä viettää aikaa pojan kanssa ja toipua myös sairastelukierrekevään väsymyksestä.
Eiköhän työelämä taas siitä nappaa imuunsa ja tuo mukanaan vaikka ja mitä kiinnostavaa.
Vanhemmuuskokemukseni perusteella ymmärrän nyt huomattavasti paremmin niitä työelämässä kohtaamiani väsähtäneitä pikkulasten vanhempia. Vauva- ja taaperoarki on paljon raskaampaa kuin työnteko. Saati että samalla kertaa on sekä hyvä vanhempi että hyvä työntekijä. Huh!
—–
Kirjan käsikirjoitus on lähtenyt nyt alkajaisiksi muutamalle kustantamolle sekä jälleen parille esilukijalle. Huomasin siinä myös lisää paranneltavaa ja viilattavaa… Ilmeisen tyypillistä kirjailijaihmisille.
Kaikkiaan olen kässärin nykyiseen versioon erittäin tyytyväinen, vaikka tiedän, että se vaatii syksyllä taas työpanostani, kustannustoimittamista ja niin edelleen.
Olen kuitenkin prosessissa huomattavasti pidemmällä kuin pari vuotta sitten. Olen myös saanut tuntemattomilta lukijoilta, esimerkiksi eräältä äidinkielen opettajalta, hyvää palautetta, joten ei työni nyt täysin kelvoton voi olla. Muuten täytyy alkaa huolella epäillä arvostelukykyään.
Koelukupalveluni on lähtenyt pienimuotoisesti käyntiin, vaikka en niitä hommia ehdikään ainakaan juuri nyt jatkaa.
Ehkä sitten, kun minusta tulee se kuuluisa kirjailija!
Sitä ennen vain sinnikkäästi työskentelen. Ja sitä minä rakastan.
—–
Miehen puolentoista kuukauden mittainen isyysloma alkaa parin viikon kuluttua. Minusta oli koomista, että hän stressasi ”niin pitkän poissaolon”vaikutusta työhönsä…
Kröhöm.
Entäs ne lukemattomat naiset, jotka ovat jopa vuosia poissa töistä lasten takia? Puolitoista kuukautta on törkeän lyhyt aikaa, etenkin kesällä, jolloin moni muukin lomailee.
Mutta juu, en minä loukkaantunut. Malli miehen ja naisen käyttäytymiselle on erilainen, eikä yhteiskunnasta ja lähipiiristä saaduille vaikutteille voi aina välittömästi tehdä jotain.
Virheiden kautta oppii, tärkeintä on avoin ja rohkea keskustelu.
Olen onnellinen siitä, että meillä kotona saa tehdä erehdyksiä ja kaikesta pystytään puhumaan. Eikä huumorintajua unohdeta.
—–
Olin myös huojentunut, kun pääsin hiekkalaatikolla todistamaan poikani leikkejä ikätoverin kanssa. Entisenä koulukiusattuna olen ollut huolissani siitä, ettei poikaa loukata. Jos hän on herkkä ihminen, kuten itse olen.
Mitä vielä. Pojalla on loistava itsetunto ja hän pitää puolensa. Nappasi toisen lapsen kädestä lelunsa riuskalla otteella huomauttaen painokkaasti, että tämä on hänen. Sen jälkeen hän piteli leikkitoverin autolelua tuulettaen voitonriemuisesti: ”Ha-haa!”
Se siitä huolesta sitten.
Ja kyllähän minäkin puoleni pidän. Teini-ikäisenä olin erilainen, silloin kun tulin kiusatuksi. Mutta kukapa ei olisi ollut.
Nyt sanon vain poikaansa ihailevan äidin tavoin elämälle: ”Ha-haa!”
Let’s live dangerously!