Hyvästi, helppo elämä…
Jokainen, jonka kanssa keskustelen viimein maanantaina alkavasta vapaaehtoisesta asepalveluksestani, mittailee ja vertailee minua mielikuvaansa inttinaisesta. Se on aivan ymmärrettävää, harrastan toki jopa itse samaa, ja auta armias, jos kurkkusalaattiin verhoutunut neito poikkeaa käsityksistäni…
Mielikuvissani intissä pätevä ja sinne sopiva nainen on jollain lailla äijämäinen. Ulkonäossä se voisi näkyä lyhyinä hiuksina, poikamaisena pukeutumistyylinä, meikittömyytenä ja jätkämäisenä sekä voimakkaana olemuksena.
Kun edellistä kuvailua vertaa omaan peilikuvaan, ei tuttua piirrettä juuri löydä: hiukseni saa sutaistua ponnarille, käytän normaaliarjessa meikkiä sujuvasti maskarasta luomivärin kautta poskipunaan ja vaikka lenkkitossut ovatkin tutuin jalkineparini, selviän hengissä myös jopa räikeän pinkeissä korkokengissä. Ruumiinrakenteeltani olen hento. Saman eron mahdollisen mielikuvan ja todellisuuden välillä huomaavat myös muut.
Lisäksi toisin kuin suuri osa yli vuosi sitten järjestetyssä valintatilaisuudessa tapaamistani naisista, olen reilusti yli täysi-ikäinen.
– Miksi armeija?, kysyy ties kuinka mones juttukumppani.
– Se on parhaassa tai pahimmassa tapauksessa lähes kokonainen vuosi pois tavallisesta arjesta, työelämästä ja läheisten luota. Sotilas jakaa jokaisen hetkensä muiden kanssa, yksityisyyttä ei kasarmilla juuri heru ja joku toinen päättää päivän aikataulun minuutilleen herätyksestä vessareissun pituuteen, lounastauon kestosta lenkin ajankohtaan, hän saattaa jatkaa.
Olen jo jonkin verran reissannut ja maailmaa nähnyt eikä tämä matka ala kaikkein lupaavimmalla tavalla. Tiedossa on rankkoja aikoja: ei paljoa lomailua, totisia ilmeitä, aikaisia herätyksiä, valvomista eikä aina kaunista säätä ja ulkoilua siitä huolimatta. Luotan silti siihen, että tärkeintä on asenne ja halu oppia jotain uutta itsestä, muista, kotimaastaan sekä perinteisesti miehille kuuluneesta maailmasta.
Aikuisena on tottunut siihen, ettei elämä aina ole pelkästään kivaa. Saavuttaakseen tavoitteensa on tehtävä uhrauksia pienissä asioissa ja jaksettava nähdä vaivaa. Armeija-ajasta tulee varmasti haastava kaupunkilaissinkulle, joka on tottunut tulemaan ja menemään mielensä mukaan ja olemaan oman elämänsä vankkumaton säätäjä. Omasta ajasta ja tilasta luopuminen on vaikeaa, mutta ehkä saan tilalle tervetulleen kokemuksen yhteisöllisyydestä ja yhteen hiileen puhaltamisen voimasta!
Kiivetessäni kuukausi sitten Afrikan huipulle Kilimanjarolla, todistin taas yhtä hetkeä, jolloin huomasin arvostavani rankkoja kokemuksia. Opin viikon kestäneellä vaelluksella paljon fyysisistä ja henkisistä voimavaroistani sekä arvoistani. Viikossa ei kuitenkaan ehdi vielä kokemaan mitään perustavanlaatuista muutosta tavassa ajatella tai toimia, ei muodostu kunnon rutiineita eikä ala käyttää alan slangia tai jargonia uskottavasti. Tahdon nähdä, mihin armeija, tuo edelleen suhteellisen suljettu ja omilla säännöillään toimiva laitos, pystyy.
Haaveenani on myös päästä armeija-ajan jatkeena tehtäviin kriisialueille.
Matka on kuitenkin yhtä tärkeä ellei tärkeämpi kuin itse päämäärä. Niinpä tämä pieniluinen, mutta säännöllisesti liikkuva, ulkoisesti kohtuullisen naisellinen, mutta meikittä ja koruitta sekä jopa hiuksitta mainiosti viihtyvä nainen odottaa erityisesti tapaavansa tulevan vuoden aikana useita uusia ihmisiä, jännittäviä ja haasteellisia tilanteita sekä kohtaavansa omat rajansa.
Helppo elämä on samalla tylsä sellainen!
http://www.youtube.com/embed/d0NxhFn0szc