Joka nainen saa intissä poikaystävän
http://www.youtube.com/embed/0VsW8wnlV4w
Palataan takaisin sinne ala-asteelle, jonne menolta intin aloitus etäisesti tuntui… Kuumottavinta armeijassa on kohdata pelko siitä, että on yhtä huono tietyissä lajeissa kuin lapsena tai teini-iässä, jolloin niitä viimeksi pakon edessä koitti.
Joitain asioita, kuten aseen käsittelyä, en ole lukion aseratatunteja lukuun ottamatta koskaan päässyt kokemaan.
Osa peloista on osoittautunut turhiksi. Lihaskuntotesteissä odotti iloinen yllätys, kun vatsalihasliikkeitä kertyi minuuttiin hitaasta aloituksesta huolimatta 30. Odotin surkean punnerrussuoritukseni jälkeen jaksavani korkeintaan kymmenen täydellistä vetoa polviin asti sormet ristissä takaraivolla ja lavat selälle palatessa lattiaan osuen.
Etunojapunnerruksissa olin siis heikko. Edeltäneellä viikolla apina- eli esteradalla juostessa ja hyppiessä yläruumiini rapakunto olikin jo käynyt selville. Rintalihaksia vaan kehittämään! Vauhditon pituushyppy meni ihan hyvin, vaikka sitäkin haluaisin parantaa.
Uimataitotestissä uin vaaditut 200 metriä ongelmitta.
Lisäksi myös henkisiä lahjojamme ja mielenterveyttämme on testattu puhumatta ruumiillisista terveystarkastuksista. Kaikki mitataan ja merkitään ylös, meidät asetetaan lokeroihin ominaisuuksien ja taipumusten perusteella.
Oppimiskyky ja muisti on jatkuvasti koetuksessa, kun uutta tietoa ja normeja tulvii sisään silmistä ja korvista, ja jokainen asia pitäisi sisäistää kerralla. Kerran opetettua testataan aina pian käytännössä.
Eka kerta kihlatun kanssa
Kuumottavimpia tilanteita on ollut ensimmäinen ampumaratapäivä. En ollut koskaan ennen laukaissut oikeaa asetta ja kokemus hohkasi uutuuttaan. Vaikka tapahtumaa kuivaharjoiteltiin vaihe vaiheelta ja olin muun muassa oppinut purkamaan ja kokoamaan ”kihlattuni” eli henkilökohtaisen rynkkyni (jonka sarjanumeron opin kehotuksesta oitis ulkoa), jännitti.
Olin varma, että suurin osa muista varusmiehistä oli totutellut aseenkäyttöön tavalla tai toisella jo lapsena tai lukiossa (eli monen tapauksessa vain jokunen vuosi sitten). Niinpä ihka ensimmäinen suoritukseni oli jotain aivan muuta kuin mallikelpoinen.
Tyrin ja ajattelin, että voihan hitto. Jännitin sitä, kuulisinko käskyjä kuulosuojainten alta, tärisisivätkö käteni, unohtaisinko jonkin tähdellisen vaiheen kokonaan ja ennen kaikkea, miltä rekyyli eli aseen perän potkaisu olkapäähän tuntuisi.
Puristin asettani niin täpinöissäni, että ainutkaan panos ei osunut maaliin. Tähtäys ja aseen latauskaan eivät ensikerralla menneet putkeen ja kyllä hävetti. Tuntui kamalalta kävellä ammunnan jälkeen tauluille ja todeta, että oma on ehjä. Varomääräykset pistin kyllä heti mieleen.
Toinen kerta ampumaradalla oli rennompi. Tiesin, mitä tulisi tapahtumaan ja miten aseeni käyttäytyisi. Olin jo putsaillut ja öljynnyt ”aveciani” ja tuijotellut ”poikaystäväni” piippuun jonkun kerran, purkanut ja kasannut sen, kantanut sitä oikeaoppisesti ulkona ja sisällä. Ladannut, laukaissut, varmistanut, tähtäillyt, väijynyt, panostanut ja tottunut sen olemassa oloon. Rekyyli ei muuten tunnu erityisen pahalta, sitä on turha jännittää, kunhan ase lepää tukevasti olkapäätä vasten.
Jos haluaa totutella ampumiseen ennen asepalvelusta, voi esimerkiksi ottaa yhteyttä lähimpään ampumaseuraan ja tiedustella aloittelijoiden kertakäyntejä radalla. Harkitsin tällaista käyntiä, mutta ajattelin radalla pistoolilla ampumisen poikkeavan kuitenkin jonkin verran kiväärin käsittelystä. Niin jätin touhun suosiolla armeijaan, mutta ehkä siitä olisi edelleen hyötyä! Harjoittelu ei koskaan ole pahaksi.