Joogahengityksen omaksumisesta
No niin! Gradun versio nummer dos matkasi tällä viikolla melkein viilattuna välitarkastukseen. Odotan tosiaankin edelleen runsaasti mietittävää ja korjattavaa. Siihen minulla onkin vielä pari kuukautta varattuna. Katsotaan, venyykö valmistuminen vielä syksylle vai olisiko aika jo valoisan vuodenajan puolella. Verrattuna viime syksyn tarkastuksen loppusaldoon, koko rakennelmaa ei enää tarvitse purkaa. Toisin sanoen, piirustukset on laadittu ja perustukset valettu; huoneilla, takalla ja vesi- sekä viemäriputkistolla jo paikkansa. Nyt on ehkä enemmän kyse siitä, voisiko takkahuoneessa olla perinteisen oven sijasta liukuovi, millaiset verhot laitetaan olohuoneeseen, tarvitaanko tulevaisuudessa lastenhuonetta ja niin pois päin. Jos gradu olisi ihminen, niin persoonallisuuden särmissä olisi yhä muokattavaa, mutta eksistentiaali- tai edes identiteettikriisin kanssa ei enää tarvitsisi painia.
Muutenkin elämä hymyilee ja pääsen taas siirtymään kohti ”aikuismaailmaa”. Eihän yliopisto mikään lasten valtakunta sinänsä ole, mutta koulu on aina koulu. Vaikka yliopisto ei mikään varsinainen koulu olekaan, on se silti monesti paikka, jossa harjoitellaan. Olen kuitenkin ollut aina vähän hämilläni, kun opiskelijastatukseni on otettu eri puolilla vastaan kuin olisin yhtäkkiä ”vielä osaamaton” tai jollain tavalla nuortunut kymmenisen vuotta. Hakeuduin yliopistoon kuitenkin pääosin siitä pelosta, että kadottaisin oman alan työttömyyteni aikana ammattitaitoa, ja toisekseen, jotta oppisin uutta ja kehittyisin edelleen. Kolmanneksi, hain uutta suuntaa. Yliopisto ei pääosin ole paikka, jossa päntätään ulkoa ennalta lukittuja asioita, vaan tärkeää on opiskelijan oma-aloitteisuus, motivaatio, oman ajattelun ja kriittisyyden kehittyminen ja tiedonhalu. Ei siellä ihmistä koulita, siellä ihminen koulii itse itseään, vaikkakin muiden avustuksella ja muiden joukossa.
Yksi viikon parhaista uusista asioista oli jooga! Olen siis vuosikausia harrastanut juoksua, spinningiä, voimailutunteja ja kaikkea, missä hiki lentää ja syke nousee. Joogaa olen testannut vain muutaman hassun kerran uteliaisuudesta tai lähipiirin houkuttelemana. Kertaakaan se ei ole vienyt mennessään, sillä en ole ryhmäliikkuessa kyennyt keskittymään kuin fyysiseen suorittamiseen. Ensimmäistä kertaa sain jutun henkisestä puolesta kunnolla kiinni vasta Namibiassa. Kävin siellä kerran tuttavan seurassa joogatunnilla, joka ei vastannut kokemustani suomalaisesta kuntosaliympäristöstä.
Oli myöhäinen ilta, pimeää ja viileää, kuten Windhoekissa kesäkuun vaihteessa yleensä on. Avoimessa joogasalissa, jonka ympärillä vaelteli kissoja, oli kokoontuneena noin parikymmentä vannoutunutta (valkoista) jooganharrastajaa. Osa oli hyvinkin edistyneitä ja teimme hengitysharjoitusten lisäksi myös vähän akrobaattisempia liikkeitä, jotka lisäsivät autenttisuuden tunnelmaa. Tämä usein puuttuu steriileistä ”kaikille jotain” -ryhmäliikuntasaleista. Liikuin osin epämukavuusalueellani, mutta ohjaaja kierteli korjaamassa asentojamme ja muistutteli, että on kuunneltava omaa kehoa ja tehtävä liikkeet sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Eksotiikka ja ryhmän motivaatio joogarituaalin tuottamiseen toivat tekemiseen uudenlaisen henkisen ulottuvuuden. Tällä salilla oli tarina ja henki. Tällä tapahtumalla oli näille ihmisille suuri merkitys sellaisenaan. Se oli kuin hohtava henkireikä kylmyyden ja pimeyden keskellä, näin sen itselleni tämän yhden ainoan kerran aikana järkeilin. Sitten palasin helvetin kylmään kivitaloon, jossa asuin lähes kolme afrikkalaista talvikuukautta, jossa hampaat hakkasivat sekä öisen koleuden että jatkuvan murtovaraspelon ansiosta.
(Muistan edelleen ensimmäisen yksinäisen kilometrin kauppareissuni Afrikan maaperällä. Pelkäsin, koska en ollut ikinä ennen kävellyt yksin valkoisena tuolla minulle uudella mantereella. Parasta on, että eksyin ja reissusta tulikin lopulta vähän pidempi. Jouduin kysymään parilta naapuruston naiselta suuntaa, ja joku poikajoukko huuteli minulle matkalla. Tein kuitenkin ostokset ja selvisin hengissä, heh. Muistan myös kaikki juoksulenkit Dorado Parkin kumpuilevassa maastossa, joilta palatessa vahtikoirat naapureiden visusti aidatuilla ja piikkilangoitetuilla pihoilla räksyttivät vuorollaan kuin opetettu kuoro. Toisinaan joku lenkkini varrella säntäsi jostakin portista myös perääni. Silloin ajattelin, että meiltä puuttuu koira, vaikka olihan meillä toki hälytysjärjestelmä ja moninkertaisesti lukitut ovet, paikallinen talonmies sekä muuri. Ja muurissa sähköinen portti, jonka sulkeutumista odotin kärsivällisesti joka aamu lähtiessäni metsästämään taksikyytiä töihin ja ennen juoksulenkille säntäämistä. Ajattelin myös sitä 12-vuotiasta poikaa, joka tuli nälkäisen ja kotoaan karanneen pitbullin syömäksi läheisessä kaupunginosassa. Ja sitä tyttöä, joka lähibaarissa oli vilauttanut järjestysmiehelle puukkoa ja tullut vartijan ampumaksi. Muistan myös aamun, jona havahduin siihen, että poskessani ja ikenissäni oli mustelmia. Olin ollut tajuamattani niin stressaantunut kaikesta uudesta, että purin itseäni unessa poskeen.)
Toinen kerta, jolloin olen nauttinut joogasta, oli kun kävin kerran tai pari Tampereella kokeilemassa saunajoogaa. Oloni oli session jälkeen miellyttävän rento. Osin nautinto tuli siitä, että yleensä en ole osannut varautua joogasalin viileyteen ja liikkeiden rauhallisuuteen, jolloin olen kylmettynyt liikuntavermeissäni tunnin aikana. Saunassa näin ei tietenkään käynyt.
Hengitykseen keskittymisen ideaa en ennen tämän viikon joogatuntiani ollut sisäistänyt. Kaikki oli tähän asti ollut lähinnä suorittamista ja sen pelkäämistä, etten tee liikkeitä oikein. Vasta hengitykseen uppoutumisen merkityksen tajuttuani, käsitin viimein, mistä joogassa on pohjimmiltaan kysymys. Hengitin tosin tälläkin joogatunnilla mekaanisesti ja pyrkien täydelliseltä näyttävään suoritukseen. Vasta parin päivän kuluttua toisella ryhmäliikuntatunnilla hoksasin yllättäen kokeilla rentoutuksessa hengitykseen ja omaan kroppaan keskittymistä. Minulla ei ollut suorituspaineita; kukaan ei tiennyt, että keskityin hengitykseen ja sisäisiin tuntemuksiini. Niinpä onnistuin. Ensimmäistä kertaa.
Suosittelen kaikille hengitykseen keskittymistä, olipa se sitten joogasalissa tai muualla. Se lisää ainakin lyhyellä tähtäimellä positiivista ja avointa suhtautumista itseen, maailmaan ja elämään ja kohentaa hallinnan tunnetta ja suhtautumista omaan itseen. Eikä se vaadi tiettyä ympäristöä, mutta hoksaamista ja itsensä kuuntelemista kylläkin. Ja siihen voi lisätä oman tarpeen ja kiinnostuksen mukaan aina uusia elementtejä; liikkeitä, filosofiaa, meditaatiota, harrastuspaikkoja ja -ryhmiä ja niin edelleen. Vaikka juoksua, jos siltä tuntuu. Kysykää vaikka kirjailija Haruki Murakamilta!