Koulun katoavat naamat
https://www.youtube.com/embed/R7TtXvkdq9s?ecver=2Uskomatonta, mutta totta: huomenna jätän gradun lopulliseen tarkastukseen. Kaikelle on olemassa piste. Harmi, että olen viimeiset pari viikkoa ollut puolikuntoinen, joten tarmokkuus ennen maaliviivaa ei ole ollut paras mahdollinen. Flunssa nimittäin toi mukanaan ikävän jälkiyskän; ehkä siksi, etten malttanut levätä kotona. Kävin hieman tervehdyttyäni Kotkassa juhlistamassa äitienpäivää muun muassa maailman kalleimpiin lukeutuvalla kahvilla (sivetinkakkakahvia Balilta). Se oli maultaan miellyttävän pehmeää, perhe kehui pannukahvin makuiseksi. Samalla reissulla todistin veljeni räppikeikkaa baarifestareilla sekä tapasin tietysti myös muita sukulaisia ja ystäviä. Viimeisin havaintoni veljestäni lavalla on useiden vuosien takaa, ja hänessä on selvästi tapahtunut kehitystä musiikkia tehdessä ja keikkaillessa. Erittäin hieno veto lähes täydelle baariyleisölle, vaikka siskona kehunkin. Vanha koulukaverikin oli ehtinyt saada muksun sen jälkeen, kun viimeksi tavattiin. Niin se vaan aika lentää opiskellessa ja maailmalla heiluessa. Viikonlopun aikana katkaisin myös muutaman vuoden autoilutaukoni, mikä oli yllättävänkin jännä kokemus. Kai tämäkin taito on taas hyvä ottaa haltuun, jos sitä vaikka tarvitsee.
Nyt olen sitten gradun viimeistelyn sivussa tehnyt myös juttukeikkaa ja käynyt tietysti katsomassa sen kauan odotetun Alienin. Upeita hirviöitä ja tarinassa oli onneksi edelleen tuttua, viehättävää monikerroksellisuutta. Ihmishahmojen tumpeluus ärsytti, mutta kai sillä oli tarkoituksena osoittaa, että ihmiset ovat koneisiin ja alieneihin verrattuna hellyyttäviä hölmöjä. Teemme elämää suuremmatkin ratkaisut tunteiden pohjalta ja erehdymme aina kohtalokkaasti. Toista ovat vaiston varassa saalistavat alien-olennot ja ylivertaisen älykkäät, kuolemattomat kyborgit.
Ensi viikolla toivottavasti sitkeästä taudista huolimatta matkoille ja sitten onkin kypsyysnäytteen jälkeen aika heittää hyvästit opinnoille. En oikeastaan koe, että olisin varsinkaan menneen vuoden aikana ollut enää opiskelija. Kammionörtti tai -hiiri on ehkä kuvaavampi sana. On myös ollut tärkeää taas ehtiessä bondata pitkälti työelämässä vaikuttavien kolmekymppisten kavereiden kanssa. Ei siksi, että he välttämättä edes pystyisivät auttamaan minua ammatillisesti, vaan tunteakseni oloni juurtuneeksi. On olemassa ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut kauan, ja jotka kertovat minulle olemassa olollaan ajan kulusta ja muutoksesta.
Niin noloa kuin se onkin, unohtelen opiskelututtujeni nimiä ja jopa kasvoja. Joskus on käynyt niinkin, että luennolla viereeni on istunut pirtsakka tyyppi, joka on puhjennut innoissaan puhumaan siitä, mihin ilmeisesti viimeksi olemme jääneet. En ole kauhukseni muistanut lainkaan, millä kurssilla olemme tutustuneet tai kuka hän olikaan. Olen siis tavannut ison määrän ihmisiä, joista pystyn palauttamaan mieleen vain kourallisen. Olen käynyt kuvauskeikoilla, editoinut juttuja ja ohjannut tai juontanut studiolähetyksiä monien kanssa. On tehty ryhmätöitä, keskusteltu luennoitsijan määräämästä aiheesta, tavattu kahvilassa tai ravintolassa. Matkattu jopa Afrikkaan.
Nämä kaikki ihmiset ovat samanlaisia kuin iso osa muulloin elämässä tapaamistani: niitä tulee ja menee. Olen kai sanonut niin monet hyvästit, että siitä on tullut alitajuinen rutiini. Kadotan naaman, jos se ei jotenkin erityisesti jää sielun syövereihin.
Opiskelumaailmaan jää myös kieltämättä ahdistusta. Jouduttuani aikoinani koulukiusaamisen uhriksi, en ole ikinä tuntenut oloani erityisen kotoisaksi ja turvalliseksi kouluympäristössä. Opinahjot tuovat aina mieleen tasapäisyyden pakon, arvostelevan ilmapiirin, keskinäisen nokittelun ja verisen kilpailun paremmuudesta. Todellakin, tunnen yhä oloni epämukavaksi koulussa. Onhan tunnelma hyvin erilainen verrattuna moneen työpaikkaan, joissa meininki voi olla hyvinkin rento. Toisaalta työmaailmassa saa eri lailla arvostusta aikuisena ammattilaisena. On tuntunut välillä oudolta asettua keskeneräisen asemaan, kun on jo ehtinyt tottua ”aikuiselämään”.
Ahdisti tai ei, olen lukion jälkeen käynyt kouluja yhteensä kymmenen vuotta. Ja nyt uskoisin, että kouluvuoteni ovat takana. Tämä on minun korkein pylvääni tällä saralla. Paluuta ei ole, ei ainakaan ihan heti uudestaan opiskelijan roolissa.
