Kun kaikki on taas sallittua

Takana on kolme kuukautta sosiaalista eristäytymistä. Uutiset koronan talttumisesta Suomessa ovat ihanaa luettavaa ja kuultavaa, sillä nyt uskallamme hiljalleen taas alkaa elää.

Ensimmäinen perheen kunnollinen sosialisointireissu on juhannuksen matka Keski-Suomeen isovanhempien mökille. Meillä ei ole miehen kanssa ollut yhteistä aikaa kunnolla yli seitsemään kuukauteen. On siis aivan mahtavaa, jos mummi ja vaari onnistuvat viihdyttämään poikaa esimerkiksi vanhempien saunareissun ajan. Odotan, että tilaisuuksia kokonaisiin deitti-iltoihin siunaantuu vielä myöhemmin kesän aikana.

Jo ihan koko perheen yhteinen lomailureissu kuulostaa fantastiselta. Se tulee olemaan ensimmäinen laatuaan.

Tänään koitti kesän ensimmäinen todellinen lämmin päivä, ja se sai minut ja pojan tekemään tavallista pidemmän rataslenkin meren rantaan. Tulemme seikkailemaan aurinkoisina päivinä ympäri lähiseutuja. Ilman koronaa vierailisimme varmasti monissa yleisökohteissa ja kahviloissa, mutta nyt on toki vähän himmailtava ihmiskontaktien kanssa.

Olen aloittanut jälleen kokkailuharrastukseni, ja tuloksena on ollut muun muassa erityisen hyvin onnistunutta focacciaa  sekä vegetaristisia kokeiluja Samasta padasta -kirjan ohjeiden mukaisesti, espanjalaisia patatas bravasia maustesoosseineen ja äitienpäiväksi raikasta sitruunajuustokakkua. Rakastan kokeellista ruoanlaittoa, ja juhannuksena pyrkimyksenä on taiteilla jälkkäriksi raparperitiramisua.

Vielä enemmän rakastan kirjoittamista. Romaanikäsikirjoitukseni lojuu tulostettuna nivaskana pöytätietokoneeni vierellä, ja olen tämän viikon loppuun mennessä kirjoittanut sen ensimmäisen kerran uusiksi. Nyt olen siis korjannut alustavasti bongaamiani kirjoitusvirheitä ja muokannut tekstiä, eli poistanut turhaa tavaraa ja lisännytkin hieman jotain, pääosin yksityiskohtaisempaa kuvailua sinne, mistä sitä on puuttunut. Olin kauhuissani saatuani käsikirjoituksen loppuun asti kirjoitetuksi, sillä en ollut yhtään varma siitä, mitä sitten pitäisi tehdä. Sain viisaita neuvoja kirjoittajien yhteisöltä, ja nyt tuntuu siltä kuin olisin aina tiennyt, mistä romaanin kirjoittamisessa on kysymys. Se ei tosin tee hommasta yhtään sen helpompaa, mutta tuo ymmärrystä ja hyväksyntää keskeneräisyyttä ja erilaisia työvaiheita kohtaan. Tämähän on kuin vaativien lehtiartikkeleiden muokkausta.

Seuraava työvaiheeni on kässärin tulostaminen uudelleen, sen lukeminen, ja sitten faktojen tarkistus, mahdollista kovemman luokan yksityiskohtien ja kuvailun lisäämistä tiettyihin kohtiin ja kokonaisuuden toimivuuden puntarointi. Mietin vielä eri henkilöhahmojen ja niiden välisten suhteiden merkityksellisyyttä. Sitten lähetän kässäriversion ulkopuolisille silmille raakaan arviointiin ja olen henkisesti valmistautunut tekemään siihen valtavia muutoksia.

Tänään tein myös ensimmäisen muutaman kilometrin lenkin uusilla kävelysauvoillani. Juoksu on vielä pannassa, sillä en halua mitään laskeumia elimistööni. Otin silti loppumatkasta kevyitä hölkkäaskelia. Se tuntui nivusissa oudolta, mutta muuten ihan ookoolta. Juokseminen saa nyt aikaan samanlaisia tuntemuksia kuin yli kymmenen vuotta sitten, aloittaessani säännöllisen juoksuharrastuksen. Jalat ovat kuin lyijyä, vaikka niissä on juoksukengät. Ennen raskautta juoksulenkit olivat yhtä liitämistä, niin kevyeksi ja ketteräksi koin kroppani. On totuttava tähän uuteen alkuun.

Alku on uusi niin monessa asiassa: parisuhde on uudessa tilanteessa, omat harrastukset palailevat raskaustauolta, ja ihana, hymyilevä ja reipas poikani tekee kaikesta elämässä erilaista kuin ennen. Myös ihmissuhteet ovat kokeneet ja kokevat muutoksia, nekin sopeutuvat identiteettiini äitinä. Kaipaan myös uusia kuvioita ja piirejä, joiden toimintaan osallistua uudessa kotikaupungissani, josta pidän jo nyt.

Kävelimme tänään perheen kesken läheisellä omakotitaloalueella, ja minulle tuli samanlainen olo kuin lapsena. Teimme silloin perheen voimin kävelyitä asuinseudullamme ja ihailimme ja arvioimme samalla näkemiämme taloja ja pihoja. Asuin itsekin suuren osan lapsuuttani sekä teinivuoteni omakotitalossa, jossa oli laitettu piha, ja jonka tontilta pääsi metsään.

Jotenkin se ajatus kävelyllämme teki minut onnelliseksi. Perinteet, ja se, että minulla oli ilmeisesti ulospäinkin ihan mukava lapsuus. En tullut lapsena ajatelleeksi, että omakotitalo olisi jonkun unelma, sillä minähän asuin sellaisessa. Se oli minulle arkinen tosiasia. Nyt osaan arvostaa sitä, että elin hyvän lapsuuden ja vanhempani olivat myös varmasti melko onnellisia. En silti kaipaa omakotitalossa asumista, se ei ole minun unelmani. Minun unelmani ovat ne yhteiset kävelyt ja rakastava ilmapiiri. Seikkailut. Sellainen koti, jossa on miellyttävä asua, ja jota ei tarvitse liikaa puunata.