Kun rankasta tuli normaalia

Yksi elämän raskaimmista retkistä takana: arviolta noin 60-70 kilometrin verran metsäistä marssia runsaassa vuorokaudessa täysin ilman unia, noin 15 kilon reppu selässä. Lisätään tähän vielä kosteat sukat ja maiharit, välillä viimainen pakkaskeli, vähäinen sissimuonan nauttiminen sekä matkan varrella suoritetut rastitehtävät…

Pimeät ja lumiset rinteet tuntuivat aamuyöstä loppumattoman pitkiltä: Ihanko tässä ollaan Haltille eksytty? Horisontti puolestaan hohkasi kukkuloiden laelta ja pohjaltakin katsottuna kauniin rusahtavana koko muuten pimeän ja pitkän yön.

Mahtavalta tuntuva saavutus, aikamääreessä maaliin pääsy! Olo ei ollut marssin aikana hyvä, sillä mahassa mylläsi ja takapuolikin hitsasi, mutta perillä tuntui jotain saavuttaneelta. Ja hullua kyllä, kymmenien kilometrien marssit eivät enää edes tunnu niin kummallisilta. Edes ilman tunninkaan unia. Kaikesta tästä rasituksesta on tullut normaalia piinaa.

Yhtä kaikki, puristaminen on ohi, nyt palautellaan. Samalla pistetään Aukki-kurssia pakettiin eli pakataan ja siivotaan ja tehdään lähtöä kuka minnekin, ja ylihuomenna jää tämä osa Suomea ja armeijaa taakse minun osaltani.

Kiitos ja kumarrus tänne jääville ja täällä olleille. Tällainen oli minun ensimmäinen puoli vuottani harmaissa. Seikkailijasta tuntuu taas kiehtovalta sulkea ja avata ovia! En pääse tästä piirteestäni mihinkään.

Tuntuu kuitenkin kuin olisin tänä aikana vanhentunut henkisesti. Peilaan täällä itseäni nuoriin, jotka suunnittelevat tohkeissaan, miten juhlistaa kurssin päättymistä kaupungilla. Totean olevani ”liian vanha” remuamaan. Kymmenen vuotta sitten olisin ollut samalla aaltopituudella lähdössä toisenlaisiin yöllisiin seikkailuihin…

Sen sijaan valmistaudun henkisesti kohtaamaan taas uudenlaisia inttihaasteita ja käyn varmasti mennyttä aikaa läpi mielessäni.

Aukki-TJ 2.