Kuolit!

Totesin tässä taas vaihteeksi, että armeija-aikaa ei voi verrata mihinkään muuhun kokemukseen. Se on ihan ainutlaatuinen juttu kaikkine puolineen.

Pari päivää sitten kirjoitin äidilleni:

”Mua harmittaa, että vanha miehistö lähti. En tiedä, miksi suhtauduin niihin niin tunteellisesti. Vähän kuin kuusi hyvää miestä olis jättänyt mut.”

(Siis totta kai uudetkin ovat ainutlaatuisia!)

Sitten mietin kaikkia niitä erilaisia tunteita ja ihmisiä sekä sosiaalisia tilanteita, joihin menneen yhdeksän kuukauden aikana olen joutunut. Kasarmi- ja leirielämässä on päässyt tekemisiin monenlaisten syvällisten ja perustavanlaatuisten kysymysten kanssa. Kaikki tunteet on käyty läpi. Monenlaiset fyysiset ja henkiset paineet.

Olen itkenyt ennen haastavaa leiriä.

Raivostunut ja kohdannut muiden ärsyyntymistä ja kiukkua.

Olen tuntenut oloni ulkopuoliseksi. Erilaiseksi.

Poikamaiseksi. Naiselliseksi.

Ja täysin joukkoon kuuluvaksi ja omana itsenäni hyväksytyksi.

Olen joskus ansainnut epäilevän luottamuksen, toisinaan menettänyt sen.

Valvonut läpi öitä. Lisäillyt puita kaminaan ja ryöminyt teltasta ulos vartioimaan, kun muut nukkuvat. Huutanut pimeydessä lähestyvälle, että ”tunnussana”.

Kokenut tekeväni jotain arvokasta. Miettinyt, onko tässä mitään järkeä.

Pohtinut, että tässä sitä juostaan pimeässä metsässä porukan mukana kovat piipussa.

Miettinyt, kun harjoituksen valvoja ilmoittaa minun juuri kuolleen vihollisen luotiin, että näinkö se kävisi.

Monia niistä tunteista, joita intti on herättänyt, en ole normaalissa arjessa juurikaan kokenut. Näitä ovat muun muassa raskaita harjoituksia ja lomilta paluita edeltävä ahdistus, tiukasta kurista ja yksityisyydettömyydestä johtunut jatkuva pieni stressi ja valppaanaolo, yhteisöllisyys ja yhteishenki sekä tietynlainen sukupuolettomuuden kokemus tai paine yhdenmukaisuuteen.

Epänormaaleissa tilanteissa epänormaalit reaktiot ovat normaaleja. Näin meille on opetettu.