Liukuhihna vai apinarata?

Tämä on erilainen itsenäisyyspäivä kuin ne aiemmat. Toisin sanoen, viime vuosi oli minulle merkityksellinen ja teki tästä juhlapäivästä aiempaa henkilökohtaisemman. Menen tavoistani poiketen kirkkoon hiljentymään ja soitan vaarille (ja kiellän häntä rouvittelemasta).

Lähitulevaisuudessa osallistun kriisialuereportterikurssille, ja alan lukea kansainvälistä politiikkaa ja rauhantutkimusta. Rauhan dynaamisuus ja epäpassiivinen luonne tekee siitä jännittävän ja hieman hankalan tuttavan. Se on vähän kuin rakkaus: kaikki haluavat ja ihannoivat sitä, mutta jokaisella on siitä ja sen saavuttamisesta erilainen käsitys, minkä takia sitä on vaikea tavoittaa ja ylläpitää. Mutta tästä lisää joskus myöhemmin.

Palataan ”sotamuistoihin”. Ensimmäiset pakkaspäivät tänä talvena muistuttivat väistämättä menneistä lumisista leiri- ja marssipäivistä, ja siitä, että nytkin joku toinen tekee tuolla ulkona ihan niitä samoja asioita. Joku muu osaa arvostaa kasarmin lakanoita ja punkkaa, jokailtaista siivousrumbaa ja monta kertaa päivässä tapahtuvaa pihalle järjestymistä ja muita rutiineita metsäharjoitusten jälkeen.

Miten helpoilta ja itsestäänselviltä kaikki kasarmielämän perusasiat alkoivatkaan tuntua, kun fyysiset harjoitukset rankistuivat kohti pisimpiä ja vaativimpia marsseja ja leirejä. Ja miten paljon liikuntaa ne perusasiatkin todellisuudessa toivat itse kunkin arkeen! Harvoin sitä siviilissä pelkästään ravintoa saadakseen marssii tai juoksumarssii kolme kertaa päivässä (ja päälle kaikki muut päivittäiset marssimiset oppitunneille ja harjoituksiin), tai oitis herättyään kello kuuden jälkeen lähtee reippaalle aamulenkille säässä kuin säässä. Tähän päälle kaikki viikoittaiset liikuntatunnit, sulkeiset, aseenkäsittelyt, ampumaratapäivät, ilmatorjunta-, miina-, kertasinko-, kranaatti-, räjähde- ja muut vastaavat taisteluvälinekoulutukset jne, jne. 

Miten fyysisesti helpolta koko siviilielämä nyt tuntuukaan. On mahtava fiilis tietää, että on oikeasti suorittanut jotakin sellaista kuin asepalvelus. Sen vaativuuden melkein välillä unohtaa. Joku henkilö kysyi minulta, että ”eikö ole vaikeaa sopeutua normaaliarkeen, kun intissä aina vaan työnnettiin eteenpäin?”. Se oli hassu kysymys, kun ottaa huomioon, miten monta kertaa lopettaminen kävi mielessä.

Ennemmin kuin liukuhihna, intti on osittain mahdottomalta tuntuva apina- eli esterata, jonka ulkopuolella joku ottaa aikaa suorituksestasi ja kannustaa, ja on itsestäsi kiinni, jaksatko ja pystytkö vai et. Tarkoitan tällä, että rata on luotu valmiiksi sinua varten, mutta joudut silti itse ylittämään esteet ja osa esteistä on mitoitettu sinua pystyvämmille. Reserviläisenä olen monta kertaa pohtinut, että tässäkö se nyt oli: enkö enää koskaan koe mitään yhtä rankkaa? Kaikki se valmistautuminen ja jännittäminen, ja nyt tällaista aikataulullista, moraalista, henkistä ja ruumiillista löysäilyä koko loppuelämä? 

Vastaavaan jatkuvan pienen jännittyneisyyden ja itsekurin tilaan on hankala siviilissä päästä, mutta ehkä unohdan sen jonain päivänä, kun aikaa on kulunut. Ehkä.

Hyvää ja ajatusrikasta itsenäisyyspäivää kaikille reservin arvosta, sukupuolesta, kansallisuudesta, etnisyydestä ja muista eroavaisuuksista huolimatta!