Missä on koti?
Pojuli on nyt 9,5 kuukautta vanha, istuu, nousee tukea vasten kontilleen, ymmärtää monia uusia sanoja ja oppii koko ajan lisää, tykkää edelleen paljon kirjoista ja lehdistä ja nukkuu hiljalleen öitä paremmin.
Käytiin pikku ukon toistaiseksi pisimmällä turneella, viikon pituisella retkellä, joka noudatteli reittiä Espoo-Hamina-Kotka-Pyhtää-Kotka-Emäsalo-Espoo. Nähtiin viikonlopun kuluessa Haminassa jylhä, satametrinen Euroopan korkein lipputanko, käytiin Tervasaaressa kävelyllä ja tavattiin sukulaisia. Sitten jatkettiin sunnuntai-iltana Kotkaan, jossa nähtiin lisää sukua ja upea Sapokan vesipuisto, ja äitikin sai shopata Pasaatissa uusia vaatteita. Pyhtäällä ihmeteltiin uutta omakotialuetta, ja matkailukierroksen lopulla torstaina käväistiin vielä perhetutuilla Emäsalon merellisissä maisemissa ennen paluuta kotoisaan Espooseen. Mutsi oli reissun jäljiltä väsyneempi kuin sitä ennen. Isi sai onneksi levähtää muutaman päivän erossa äidistä ja lapsesta.
On tavattu myös kaveriperhe Espoossa ja kestitetty pojun isovanhempia meidän kotona, sillä kaikki haluavat kilvan tavata ukkelia. Vielä olisi myös tarkoitus viettää yksi kesäviikonloppu mökkeillen Itä-Suomessa. Kotkassakin olisi hienoa käydä uudestaan, mutta se taitaa venyä myöhemmäksi. Täytyy koronatilannettakin seurata.
Juoksin eilen ensimmäisen muutaman kilometrin lenkkini raskauden jälkeen. Se oli uuvuttavaa, mutta samana iltana jaksoin vielä tehdä yli kymmenen kilometrin rataslenkin Munkkiniemen ympäristössä miehen ja pojan seurassa. Ihanaa seutua.
Romaanikässärin neljäs versio valmistuu hiljaksiin. Lähetän sen syyskuussa arvioon Nuoren Voiman Liitolle.
Katselemme omistusasuntoja pk-seudulta sillä silmällä. Täällä on selvästi meidän koti. Tosin olen vilkuillut myös Kanarian asuntomarkkinoita, mutta ehkä suomalainen systeemi vie voiton espanjalaisesta. Ja mitä minä siellä sitten työkseni tekisin? Aurinkorannikolla taas on liian kylmää minun makuuni, vaikka suomalaista koulua ja muuta palvelua löytyisikin.
Pk-seutu on niin lähellä sukulaisia ja ystäviä ja kaikkea tärkeää ja oleellista, kuten kunnon töitä, että kyllä me tänne nyt juurrumme.
Ihan oman kodin etsiminen tuntuu melkein isommalta jutulta kuin lisääntyminen. En ole aiemmin todella harkinnut ostamista, mikä kuulostaa sinänsä hölmöltä, mutta on elämäntyylini huomioon ottaen ymmärrettävää. Se, että joku haluaa asua kanssani on minusta myös hurjempaa kuin avioliiton solmiminen. Ihan herkistyn. Olen vähän kauhuissani, pienessä kriisissäkin, mutta tähän tämä polku on johtanut: omistamiseen.
Aloin jo pallotella menneisyyden päätöksillä (no worries, puhuin näistä miehellenikin ja hän tietysti ymmärtää, etten oikeasti haikaile menneitä ja etenkään olemattomia menneitä): Mitä jos olisinkin alkanut deittailla sitä yhtä söpöä kundia Espanjasta silloin 25-vuotiaana? Nyt eläisin ihan toisenlaista elämää, jossain rantatalossa, joisin päivittäin aamukahvit mutteripannusta aurinkoisella terassilla ja illastaisin ihaillen hopeista kuunsiltaa romanttisesti viiniä siemaillen. Ah.
Mutta ei. Minulla on mies, joka antoi minun asua nurkissaan, kun pakersin graduani ja tuli lentokentälle hyvästelemään ja noutamaan minua aina, kun lähdin maailmalle eikä valittanut poissaoloista tai tyhmistä haaveista. Tuli onnelliseksi ja hymyili leveästi, kun palasin kotiin. Minusta oli niin ihanaa palata, ja ajatella häntä iltaisin tuolla jossain. Miettiä, mitä hän sanoisi mistäkin ja miten voisin kehua häntä uusille ystävilleni.
Ja nyt minulla on poika, joka hymyilee iloisesti nähdessään naamani eikä tiedä, että en ole koskaan hymyillyt yhtä usein kuin hänen seurassaan. Olen saanut siitä uusia juonteitakin. Luultavasti hän olettaa, että olen aina ollut tällainen. Ehkä hän on oikeassa sittenkin. Kuka muu minut tuntisi kuin hän?