Mitä onni on?

Sulje silmät ja keskity ajattelemaan hetkeä, jolloin olit onnellisimmillasi. Palaa sen jälkeen virkistyneenä tähän päivään. Oletko yhä onnellinen? Teetkö sitä, mitä haluat? Elätkö itsesi näköistä elämää?

Sinulla ei ehkä aina ole kivaa. Joskus olet rättiväsynyt, lopen uupunut, koet perhosia vatsassa ja jännität suoriutumistasi, mietit oletko hullu kun olet lähtenyt tekemään jotain mitä et ole koskaan ennen tehnyt (kävelet keskellä metsää kivääri kaulassa parikymppisten jätkien keskellä ja mietit, että muut kolmekymppiset istuvat juuri nyt lämpimässä toimistossa naputtamassa tietokonetta ja kikattavat huolettomasti kahvitauolla sen sijaan, että juoksisivat asemarallia lumihangessa), et ehkä aina usko olevasi oikeasti tässä tilanteessa… Silti koet oudolla tavalla tekeväsi oikein, eläväsi oikeanlaista elämää. Ei helpointa elämää, mutta jotenkin vaan juuri sinulle oikeanlaista.

Mietin hetkosen näillä lomilla sitä, mikä tekee meikäläisen onnelliseksi. Se tapahtui luettuani pitkästä aikaa seuraavan tekstin, joka syntyi viime kesänä.

”Respect to those who do this at Everest for weeks and months. It must be ten times harder and scarier. You really need to be motivated to make it there.

And to see all the dying and dead people… Here you only see some people suffering and some spit on the ground, a couple of crosses to commemorate the ones who failed to come down alive.

You hear all the coughing through the night at some campsites and hope you are not going to sound like that. Please, give me just one more day, one more hour with no bad symptoms.

You see your friends holding their aching heads during the breakfast, they’re unable to eat anything at all. Some have been throwing up during the night, they say.

Kind of puts your mood down. Oh gosh, I hope I’m not the next one…

It’s day by day, step by step, hour by hour. Night by night… You never know if you’ll wake up in the middle of the night having the worst headache or vomiting. You never know when you’ve reached your limit before it happens. It just happens. So you only think about this moment and what you’ve achieved so far. It’s scary and puts some pressure on you, on every moment.

And you never think so much about your breathing. You never listen to your own breathing that intensely. Breathing is no more the simplest thing you do. Suddenly you are aware of how important and vital and underestimated breathing oxygen really is…

Then on one day I didn’t feel like eating the morning sausages and during the trek that day I just prayed on every slow step (doing ’pole-pole’) that I’m not going to feel like vomiting right now.

And not now. And not even now. Oh no, stop thinking about vomiting altogether. Think about just this step. And this step. Yes, good girl! You’re a strong girl! You’re going to do this! You can do this! Go on! Again! Again… ”

Pääsin ylös oksentamatta ja alas hengissä. Mahtava kombo.

Jotakin lähes uskonnollista korkealle vaeltamisessa on. Hengittämiseen ja hetkeen keskittyminen, mietiskely, itsensä motivointi ja psyykkaaminen jaksamaan, fyysisestikin korkeammalle kohoaminen…

Sen lisäksi, että rakastin tuota hetkeä, rakastin sen pukemista sanoiksi. Joten tämä inttiaikahan on ollut kuin jin ja jang, eli tuota rajojensa koettelua yhdistettynä nyt sitten kirjoittamiseen. Ihan mahtavaa.