Öö, tuota, se ois asento!

Tältä ihmiset näyttivät vuosikymmen sitten…

Pariin viikkoon on taas mahtunut monenlaista tapahtumaa, sattumusta, ajatusta, tunnetta ja uutta kokemusta! Koko rupeama alkoi siitä, kun saavuin kasarmille ensimmäistä kertaa meikkiä kasvoilla. Alan kaivata identiteettini muitakin puolia. En ole ainoastaan varusmies vaan myös naisellinen nainen ja lisäksi muun muassa kirjoittaja, jonkinlainen elämäntapaseikkailija sekä kolmeakymppiä lähestyvä henkilö, vähintään… Elämä ei saa loppua armeijaan tai hajottaa.

Menneinä päivinä on myös leireilty lumessa ja pakkasessa, istuttu jokunen tunti moduuliauton hyytävässä kyydissä, ammuttu erinäisillä aseilla valoisaan ja pimeään aikaan, puhdistettu ja puunattu välineistöä, ja itse toimin edellisen viikon ajan kiertävässä tehtävässä joukkueeni oppilasjohtajana. Pojat osaavat päteä ja tirskua ensimmäisiä kertoja intissä johtamista harjoittelevalle. Eipä auta, palaute on usein kovaa ja suoraa ja toisinaan taas ärsyttävää, mutta tiesin sen armeijaan tullessani.

 

Luovaa johtamista

Intissä johtaminen poikkeaa jonkun verran siviilissä liiderinä toimimisesta. Olen matkailualan tehtävissä vetänyt ryhmien toimintaa ja esiintynyt ihmisten edessä sekä paiskinut hommia mediapuolella apulaistuottajan ominaisuudessa. Armeijassa johtaminen on jäykempää ja muodollisempaa kielenkäytöstä asentoon, jossa joukkoa johdetaan.

Taskukaan ei saa olla auki tai vetoketjunpää roikkua oikeaoppisesti käännetyn kauluksen alta kravattina, kun seisot sotilaiden edessä esimerkillisenä johtajana. Improvisaatioon ei ole varaa tai ainakin kaikki säännöt on tunnettava tarkasti, jotta niitä voi soveltaa tilanteeseen sopivalla tavalla. Itselleni tämä on siinä mielessä haastavaa, että olen aina ollut luova tyyppi, jolla ne taskut helposti repsottavat ja sanoille on kiva keksiä vänkiä synonyymeja ja kiertoilmauksia… Vaan armeijassa se ei käy.

 

Aikakoneen kyydissä

Vietän muuten viimeistä vuotta parikymppisenä! Odotin olevani tässä kohtaa kauhuissani ja murheen murtama nuoruuden karattua käsistä historian havinaan, mutta minusta tuntuu oikein hyvältä. Ehdin tehdä monesta suurimmasta unelmastani totta enkä ole jäänyt ihmettelemään, että entä jos olisinkin tehnyt toisin enkä ole myöskään elänyt ”sitten kun” -elämää… Huvittaa tietenkin katsoa armeijapotrettia ja aprikoida, olisiko kymmenen vuotta sitten aavistanut tulevan.

Tasan kymmenen vuotta taakse päin olin muuttanut pois kotoa opiskelemaan, ihmettelin silmät suurina opintoryhmän matkassa suurten mediatalojen käytävillä tietämättä, että jonain päivänä niiden sokkelot tuntuisivat toiselta kodiltani ja minusta tuntui, että elämäni oli muihin verrattuna tylsää ja tavallista. En ollut tehnyt mitään kovin erikoista tai hienoa. Bailasin, opiskelin ja harrastin kuten kaikki muutkin nuoret ihmiset.

Nyt kuuntelen, kuinka kymmenen vuotta nuoremmat harmittelevat, miten heidän elämänsä vaikuttaa harmaan tavanomaiselta verrattuna vaikkapa tämän tädin koottuihin seikkailuihin. Nuoret, pistäkää ihmeessä paremmaksi ja tehkää unelmistanne totta! Teillä on minuun verrattuna aikaa ja voimia enkä minäkään aio vielä todellakaan viskata hanskoja tiskiin!

http://www.youtube.com/embed/Wv6wnzQGWPE