Mitä olisin voinut jäädä vaille

Mielestäni olen elämässä useimmiten tehnyt kaikkea sellaista, mitä olen halunnutkin välittämättä liikaa muiden odotuksista. Silti koen, että oikeastaan vasta nyt, äitinä ja 37-vuotiaana, luotan itseeni aika vankasti, tietoisella tasolla. Pelkoni on monesti ollut se, etten pääsisi toteuttamaan unelmiani, syystä tai toisesta.

Entä jos nuoruuteni parikymppisenä jää elämättä, koska olin teininä niin ujo ja sulkeutunut? Jos en pääse näkemään maailmaa jostain syystä? Entä jos en saa töitä, pääse toteuttamaan lahjojani? Mitä jos kaikki kiinnostava tekeminen evätään ja matkalle kertyy liikaa esteitä vain, koska olen nainen? Entä jos en löydä sopivaa kumppania ja saa ehkä joskus toivomaani perhettä?

Mietin varsinkin nyt äitiysaikana, että johtuivatko nuo pelot ja ahdistukset lapsena ja nuorena kokemastani kiusaamisesta. Mieheni aina huomauttelee minulle siitä, miten negatiivisesti ja pessimistisesti saatan suhtautua tapahtumiin. Tulkitsen kaikkea herkästi itseni kannalta kielteisesti: nuo ihmiset eivät pidä minusta, minulle halutaan pahaa, minun ei tahdota onnistuvan itselleni tärkeissä jutuissa ja niin edelleen. Nyt olen alkanut viimein ajatella, että ehkä kaikki onkin paremmin kuin kuvittelen. Yleensä kaikki on kuitenkin järjestynyt, vaikka olen pelännyt pahinta.

Olen saanut töitä, ystäviä, rakkautta, kannustusta, onnistumisia… Ja nyt viimein myös sen perheen, joka ehkä oli viimeinen pelkojeni kohteista: että olisin aina vastentahtoisesti yksin. Käytännössä koen, ettei pelättävää enää ole. Ainakaan en enää keksi erityisiä syitä pelolle. Tämä oli se viimeinen juttu.

Ja arvatkaa mitä? Pelko ei toteutunut. Taaskaan.

Pelättävää ei koskaan ole ollutkaan. Ainoastaan mielessäni ja mielikuvituksessani toteutui aina se pahin mahdollinen vaihtoehto. Todellisuudessa peloille ei ole muodostunut pohjaa.

Toki jokaisen elämään mahtuu myös epäonnea, epäonnistumisia, epäreiluuksia ja vääryyksiäkin, ja toteutumattomia mahdollisuuksia, mutta niin käy kaikille joskus – myös minulle. En kuitenkaan keksi juuri nyt mitään erityisen suurta murheen alhoa, josta en olisi lopulta kavunnut ylös.

Äitiyden alkuaikana koin ehkä jonkinasteista masennustakin, sillä välillä tunsin epäonnistuneeni lähes kaikessa ja olevani kelvoton olento. Nyt nuo ajatukset tuntuvat absurdeilta, kuin ne kuuluisivat jollekulle toiselle.

Muistelin joitakin päiviä sitten pitkästä aikaa kaikkea, mitä olen päässyt ja heittäytynyt tekemään menneisyydessä. Sekin muistojen moninaisuus vankistaa itseluottamustani.

Olen matkustellut ja seikkaillut kymmenissä maissa, opiskellut erittäin hyvällä menestyksellä pari korkeakoulututkintoa, tehnyt vuosien verran monipuolisia alani ja vähän muidenkin alojen töitä, tutustunut moniin upeisiin ihmisiin erilaisissa puitteissa, lähtenyt rohkeasti luomaan ja kehittämään uutta yksin ja yhdessä, valloittanut vuoria, juossut tuhansia kilometrejä, lukenut satoja kirjoja, syönyt ja kokannut ruokalajeja kymmenistä maista, käynyt intin ja saanut kersantin arvon, kävellyt catwalkeilla, kirjoittanut ja valokuvannut, pitänyt hauskaa, rakastanut ja saanut rakkautta…

On ollut yksinäisyyttä, itsenäisyyttä, sinkkuutta, omistautuneisuutta, keskittymistä, tutkimista, etsimistä, yhteisöllisyyttä, kuulumista, parisuhteisuutta, seikkailua, seurallisuutta, leikkisyyttä, uuden löytämistä, selviytymistä, kukoistusta, lakastumista, heräämistä.

Ehkä ajoittaiset pettymyksen ja alakulon tunteet vain kuuluvat elämään jossain vaiheessa? Tässä jatkuvan vertailun maailmassa ei saisi koskaan olla tyytyväinen siihen, mitä jo on. Jos ei muu auta, ehkä toisinaan kannattaa miettiä, mitä olisi voinut jäädä vaille, mutta ei jäänytkään.

Hyvinvointi Mieli Vanhemmuus Ajattelin tänään

Äitylin The Weekend Story

Yksinäinen viikonloppu kerran parissa vuodessa teki kyllä hyvää.

En tosiaan ollut ennen pääsiäistä viettänyt ainuttakaan kokonaista päivää ilman poikaani sitten hänen syntymänsä. Kohtuullisen pitkä aika ilman kunnollista omaa aikaa.

Ja toisin kuin pelkäsin, minulla ei ollut pienintä vaikeutta olla yksin, omine ajatuksineni. Se ei ahdistanut lainkaan.

Vauvavuonna olen jo käynyt varmasti kaikki mahdolliset ja mahdottomat ajatukset läpi.

Nautin pari lasillista Viinilehden erinomaiseksi kehumaa argentiinalaista Cabernet Sauvignonia, katsoin pari viime vuosina valmistunutta, loistavaa elokuvaa Netflixistä (The Wife ja Marriage Story, mainiota näyttelijäntyötä ja hienoja kohtauksia ja juonen käänteitä!), kuuntelin hömppää musiikkia nuoruudestani ja lauloin itsekseni, tein muutaman pitkän kevätkävelyn uudet Reiskat silmillä ja vähän vanhempi tekonahkatakki niskassa, saunoin, söin pussin karkkia ja nautin. Itkin myös. En tiedä täysin miksi, mutta ovathan menneet kaksi vuotta olleet aikamoista kyytiä, eikä minulla kovin usein ole aikaa tai tarmoa päästää höyryjä ulos. Olen myös onnellinen. Kaikesta, mitä on ollut ja mitä nyt on. Joskus kannattaa olla kiitollinenkin.

Poika ja mies pärjäsivät myös hyvin pari yötä mieheni isän luona Itä-Suomessa. Niin hyvin, että palatessaan poikani ei vaikuttanut tuntevan minua. Hän tarrautui järkyttyneen oloisena mieheni kaulaan nähdessään minut. Olemme nauraneet tapaukselle ja hämmästelleet pojan reaktiota. Hän oli juuri herännyt päiväunilta, eikä kai olettanut näkevänsä minua juuri sillä hetkellä. Pian hän roikkui taas minunkin puntissani, joten äiti palasi sittenkin nopeasti muistiin. Mutta poika siis pärjää myös isänsä kanssa kaksin pidempiäkin aikoja!

Ja minä koen olevani paremmin läsnä ja levollisempi saatuani vähän rauhaa.

Töitteni alkuun on aikaa pari kuukautta. Vietettyäni reilun kuukauden toisten romaanikäsikirjoituksia ja kirjoitustöitä kommentoidessa, palaan taas oman romaanini pariin.

Se on ihanaa. Luen espanjankielisiä lähdemateriaaleja ja alan pian taas saattaa teostani parempaan kuosiin. Jospa sen lähettäisi kustantamokierrokselle kesän kynnyksellä tai viimeistään syksyllä.

Oli tarpeellista ja mukavaa saada kiittävää palautetta muille tehdystä, taitoa ja kokemusta vaativasta työstä. Muiden konkreettinen auttaminen omalla ammattitaidolla on hienointa, mitä voi tehdä. Varsinkin, kun kyse on jostain niin kulttuurin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta olennaisesta kuin lukemisesta ja kirjoittamisesta, kirjallisuudesta.

Olen kiitollinen kaikille, joiden käsikirjoituksia olen saanut tutkia. Yhteisöllisyys ja yhteistyö muiden kanssa, positiivinen vuorovaikutus, jossa oppimista tapahtuu puolin ja toisin, on tärkeää meille kaikille. Kaipasin taas valtavasti omaa yhteisöä, uusia ja vanhoja tuttuja ja ystäviä, hedelmällistä ryhmätoimintaa.

On tämä kaikki kuitenkin lopulta aina niin mahtavaa. Välillä väsyttää ja masentaa tavattomasti, kun ihmisiä ei koronatilanteen takia pääse oikein tapaamaan, ja pelkäsin, että töitäkin olisi melkein mahdotonta löytää. Onneksi silloin tällöin käy myös tuuri.

Ja poikani on kerrassaan hauska tyyppi. Mieheni myös. Elämä olisi paljon tylsempää ilman heitä.

Odotan jo kelien lämpenemistä ja yhteisiä luonnontarkkailuretkiä.

Perhe Vanhemmuus Runot, novellit ja kirjoittaminen Työ