Mielestäni olen elämässä useimmiten tehnyt kaikkea sellaista, mitä olen halunnutkin välittämättä liikaa muiden odotuksista. Silti koen, että oikeastaan vasta nyt, äitinä ja 37-vuotiaana, luotan itseeni aika vankasti, tietoisella tasolla. Pelkoni on monesti ollut se, etten pääsisi toteuttamaan unelmiani, syystä tai toisesta.

Entä jos nuoruuteni parikymppisenä jää elämättä, koska olin teininä niin ujo ja sulkeutunut? Jos en pääse näkemään maailmaa jostain syystä? Entä jos en saa töitä, pääse toteuttamaan lahjojani? Mitä jos kaikki kiinnostava tekeminen evätään ja matkalle kertyy liikaa esteitä vain, koska olen nainen? Entä jos en löydä sopivaa kumppania ja saa ehkä joskus toivomaani perhettä?

Mietin varsinkin nyt äitiysaikana, että johtuivatko nuo pelot ja ahdistukset lapsena ja nuorena kokemastani kiusaamisesta. Mieheni aina huomauttelee minulle siitä, miten negatiivisesti ja pessimistisesti saatan suhtautua tapahtumiin. Tulkitsen kaikkea herkästi itseni kannalta kielteisesti: nuo ihmiset eivät pidä minusta, minulle halutaan pahaa, minun ei tahdota onnistuvan itselleni tärkeissä jutuissa ja niin edelleen. Nyt olen alkanut viimein ajatella, että ehkä kaikki onkin paremmin kuin kuvittelen. Yleensä kaikki on kuitenkin järjestynyt, vaikka olen pelännyt pahinta.

Olen saanut töitä, ystäviä, rakkautta, kannustusta, onnistumisia… Ja nyt viimein myös sen perheen, joka ehkä oli viimeinen pelkojeni kohteista: että olisin aina vastentahtoisesti yksin. Käytännössä koen, ettei pelättävää enää ole. Ainakaan en enää keksi erityisiä syitä pelolle. Tämä oli se viimeinen juttu.

Ja arvatkaa mitä? Pelko ei toteutunut. Taaskaan.

Pelättävää ei koskaan ole ollutkaan. Ainoastaan mielessäni ja mielikuvituksessani toteutui aina se pahin mahdollinen vaihtoehto. Todellisuudessa peloille ei ole muodostunut pohjaa.

Toki jokaisen elämään mahtuu myös epäonnea, epäonnistumisia, epäreiluuksia ja vääryyksiäkin, ja toteutumattomia mahdollisuuksia, mutta niin käy kaikille joskus – myös minulle. En kuitenkaan keksi juuri nyt mitään erityisen suurta murheen alhoa, josta en olisi lopulta kavunnut ylös.

Äitiyden alkuaikana koin ehkä jonkinasteista masennustakin, sillä välillä tunsin epäonnistuneeni lähes kaikessa ja olevani kelvoton olento. Nyt nuo ajatukset tuntuvat absurdeilta, kuin ne kuuluisivat jollekulle toiselle.

Muistelin joitakin päiviä sitten pitkästä aikaa kaikkea, mitä olen päässyt ja heittäytynyt tekemään menneisyydessä. Sekin muistojen moninaisuus vankistaa itseluottamustani.

Olen matkustellut ja seikkaillut kymmenissä maissa, opiskellut erittäin hyvällä menestyksellä pari korkeakoulututkintoa, tehnyt vuosien verran monipuolisia alani ja vähän muidenkin alojen töitä, tutustunut moniin upeisiin ihmisiin erilaisissa puitteissa, lähtenyt rohkeasti luomaan ja kehittämään uutta yksin ja yhdessä, valloittanut vuoria, juossut tuhansia kilometrejä, lukenut satoja kirjoja, syönyt ja kokannut ruokalajeja kymmenistä maista, käynyt intin ja saanut kersantin arvon, kävellyt catwalkeilla, kirjoittanut ja valokuvannut, pitänyt hauskaa, rakastanut ja saanut rakkautta…

On ollut yksinäisyyttä, itsenäisyyttä, sinkkuutta, omistautuneisuutta, keskittymistä, tutkimista, etsimistä, yhteisöllisyyttä, kuulumista, parisuhteisuutta, seikkailua, seurallisuutta, leikkisyyttä, uuden löytämistä, selviytymistä, kukoistusta, lakastumista, heräämistä.

Ehkä ajoittaiset pettymyksen ja alakulon tunteet vain kuuluvat elämään jossain vaiheessa? Tässä jatkuvan vertailun maailmassa ei saisi koskaan olla tyytyväinen siihen, mitä jo on. Jos ei muu auta, ehkä toisinaan kannattaa miettiä, mitä olisi voinut jäädä vaille, mutta ei jäänytkään.