Pieni alkupalavideo vuoden rauhalliselle lopulle… 😀 Tällaista Uudessa-Seelannissa.

Vaihdetaan hetkeksi tässä välissä suomen kielelle…

Tein vuonna 2011 uudenvuodenlupauksen, jossa vannoin tekeväni tästä tähänastisen elämäni rankimman vuoden. Halusin selvittää ja venyttää rajojani, oppia jotain ihan uutta ennenkokemattomalla tavalla, täysin poikkeavassa ympäristössä, joka ei aina olisi niin salliva ja varsinkaan miellyttävä ympäristö kuin mihin olen tottunut.

Ajattelun avartaminen ja itsensä testaaminen kovissa tilanteissa auttaa sietämään muitakin haasteita polun varrella, ja saa arvostamaan asioiden helppoutta ja letkeyttä.

Alustus aiemmasta blogistani:

”Kuulostaa kamalalta ja pelottavalta, mutta teen tästä ronskisti ja kylmää hikeä uhmaten kuoleman vuoden.

Huh. Nyt se on kirjoitettu.

Tarkoitan tällä perimmäisten arvojen pohdintaa nostamalla kissan pöydälle juuri niin karvaisena ja kuraisena ja rupisena kuin se on.

Rakastan elämääni, älkää käsittäkö väärin. Rakastan ja haluan ehdottomasti rakastaa sitä niin intohimoisesti ja syvästi kuin vain pystyn. Ymmärtääkseen, miksi rakastaa ja mitä nimenomaan rakastaa, joutuu joskus menemään jopa äärimmäisyyksiin. Niin teen tänä vuonna.

Tänä vuonna otan yhden valtavan riskin, joka vaatii huolellista valmistautumista ja sen herpaantumatonta tiedostamista, että kyse ei ole huviretkestä, vaan oikeasti vaativasta saavutuksesta tai sellaisen yrittämisestä. Kyse on villissä luonnossa selviytymisestä, tähän mennessä korkeimman vuoreni valloituksesta.

Katsotaan, mihin nainen kykenee.

Kun valmistaudun elämään, otan vastaan kuoleman mahdollisuuden. Hypätessäni lentokoneesta hyväksyn sen, että tipahdan tyhjän päälle enemmän tai vähemmän minulle suodun onnen nojassa. Kun päätän kiivetä huipulle, hyväksyn sen mahdollisuuden, että en selviäkään jostain syystä.

Toisin sanoen, hyväksyn rajallisuuteni.

Minusta se on hienoa, sillä niin harvoin elämässä tulen todella ajatelleeksi asiaa.

Minkä vuoksi kuolisin? Mitä haluan elämältäni? Mikä on arvokasta? Mitä järkeä tässä pienessä elämässäni on pohjimmiltaan, miten teen siitä vieläkin arvokkaamman? Mitä minun on tehtävä, jotta jonain päivänä voin luopua tästä kaikesta ilman katkeruutta? Miten haluan elää elämäni?

Siinä jokunen kantava pohjateema tälle vuodelle näin alkajaisiksi!”

Armeija on opettanut ainakin seuraavaa ei-aina-niin-mukavaa-mutta-hyödyllistä:

1. Päästämään höyryt pihalle, kun tuntuu pahalta. Olen muun muassa ensimmäistä kertaa elämässäni huutanut ”kollegoille” ”Turpa kiinni!” Pahoittelin kyllä tätä purkausta jälkikäteen, mutta se helpotti sinä hetkenä ja sai muut varmasti ymmärtämään, että rajani oli ylitetty. Turha kiltteys hiiteen.

2. Ottamaan vastaan kritiikkiä kovassakin muodossa pahastumatta. Jos esimies huutaa pää punaisena päin naamaa tai sanoo, että ”Tekemisesi on hevonpeetä!”, se tarkoittaa vain, että se miten jotain olet tehnyt, kaipaa hienosäätöä. Se ei tarkoita sitä, että koko elämäsi olisi valunut hukkaan etkä koskaan onnistuisi missään. Toki ikäkin auttaa suodattamaan ulkopuolelta tulevaa negatiivista palautetta intin lisäksi.

3. Epäonnistumaan luovuttamatta. Kakaltahan se tuntuu tehdä sutta tai sekundaa ja tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin, mutta luovuttaminen on pahempaa kuin epäonnistuminen. Luovuttaminen harmittaa aina enemmän. Silloin ei ole paikkaamisen tai anteeksiannon mahdollisuutta. On oltava nöyrä ja tunnustettava, että ei osaa tai jaksa, mutta on valmis yrittämään.

4. Armeija on armeija. Se on oma maailmansa, jossa kaikilla on oma roolinsa, ja se kaikki poikkeaa siviilistä. Miten jokin asia on siviilissä ei merkitse kasarmioloissa mitään. Se on vain hyväksyttävä. Unohda siviili. Jos jonkin asian sanotaan olevan tietyllä tavalla, se on tietyllä tavalla, koska niin sanoo joku ylempiarvoinen.

Tätä asennetta voi soveltaa elämään yleensä: Jotkin asiat vain ovat eikä niille voi muuta kuin hyväksyä. Esimerkiksi pelko pahoissa paikoissa hälvenee hyväksymällä tilanteen. Joskus on vain tehtävä asiat miettimättä, niin niistä selviää ja pian kovatkin tilanteet ovat ohi, muistoja hurjista saavutuksista.

5. Raskaisiin ja uskomattomilta tuntuviin suorituksiin harjaantuu pienin askelin ja rasituksen asteittaisella lisäämisellä. Seurauksena esimerkiksi karut kasarmiolot muuttuvat viikkojen kuluessa paratiisiksi, kun oppii, että leireillä on itse asiassa karumpaa. On myös leirejä, jotka ovat kuin juhlaa verrattuna toisiin, raskaampiin leireihin. Samoin kymmenien kilometrien ruoattomat  ja unettomat marssit muuttuvat siedettäviksi, kun on ensin tottunut heräämään joka aamu muutaman minuutin lenkille ja tekemään lyhyempiä, mutta säännöllisiä fyysisiä harjoituksia.

Sain tältä vuodelta, mitä toivoin.

Voi **ttu, mitä ***kaa. Huokaus ja lepo vaan. Hymyä näkkärin tilalle.

HYVÄÄ JOULUA JA LEPIÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE!!!