Vuosi metsässä miesten kanssa – 30-v nainen intissä - Sivu 105 120:stä - Mitä siitä seuraa, kun kolmeakymppiä lähestyvä kaupunkilaisnainen jättää urbaanin elämänsä sekä rakastamansa media-alan ja päättää lähteä etsimään itseään vuodeksi metsän ja miesten keskelle, nimittäin inttiin? Mitä armeija voi opettaa jo vähän vanhemmalle nuorellenaiselle? Miltä miesten ja poikien maailma tuntuu ja näyttää sen sukupolven kasvatista, jonka lapsuudessa naiset eivät vielä päässeet kasarmeille kuin tyttöystävinä ja sotilaspoikien äiteinä? Pystynkö suoriutumaan tähänastisen elämäni fyysisesti ja henkisesti rankimmasta koetuksesta voittajana? Entä löytyykö armeijan kautta uusi kutsumus? Tervetuloa mukaan suureen seikkailuuni!

22.11.2012 soldier29

Äärimmäisessä koetuksessa

Yli 50 kilometriä matkaa. Aikaa päälle vuorokausi. Varusteina kumisaappaat ja hiestä sekä sateesta kosteat vaatteet. Niskassa 20 kiloa tavaraa. Kiipeilyä pilkkopimeässä metsässä ylös lähes pystysuoraa seinämää. Jalka uppoaa suohon. Ojien yli hyppimistä otsalampun valossa. Pari hätäistä tuntia unia. Yksi lämmin ateria.

Nyt on pakko olla ylpeä itsestä! Ajattelin nimittäin luovuttamista pariin kertaan, mutta en vain voinut tehdä sitä. Kuten eräs ylempiarvoinen usein terottaa: ”Muistakaa: Luovuttaminen on maailman helpointa.”

Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun

on oikeasti vähällä nukahtaa kävellessään tai paikallaan seisoessaan. (Havahduin hereille, kun horjahdin muodossa seistessä taaksepäin ja tajusin huomaamattani nukahtaneeni jaloilleni. Taivaltaessa aamuöistä korpitietä tuntui myös joskus siltä, että olisi voinut vain asettua maahan makaamaan ja nukahtaa samantien sikeään uneen.)
joutuu miettimään kuulemaansa tuttua käsitettä eikä minuutin pohdinnan jälkeen edelleenkään tajua, mitä se tarkoittaa eikä väsymykseltä pysty välittämään. (”Hetkonen… Ryhmänjohtaja… Mikäs se ryhmänjohtaja on ja miten se eroaa muista maailman johtajista…? Penttilähän on nyt meidän ryhmän ryhmänjohtaja ja hmm…” Miten aivot voivatkaan olla jumissa unenpuutteesta?)
alkaa nähdä harhoja pimeässä maastossa. (”Hei, tuolla mutkassa näkyy selvästi ajoneuvon valot! Eikun nehän on meidän ryhmäläisten heijastinnauhoja, jotka hohkaa…”)
käveltyään tuntien ajan ja vieläpä läpi yön pitkin metsiä ja nukuttuaan vaivaiset pari tuntia, saa käteen tolkuttoman pitkän reitin sisältävän kartan. Ensimmäisen muutaman kilometrin aikana luovuttaminen on lähellä, mutta puoleen väliin päästyä ei vain voi enää jättää kesken. Viimeiset kilometrit ennen maalia ovat myös tappavia, kun jalkoja ja niskoja särkee, ja helpotus on niin lähellä, mutta vielä matkan päässä… (Ilmiö on sama kuin patikoidessa, eli niin sanottu trekkausahdistus, joka iskee toisinaan vaellusretken ensihetkinä. Vaikka reissu olisi kuinka odotettu ja valmisteltu, saattaa ensimmäisten kilometrien aikana tuntua siltä, että täytyy olla aika idiootti, kun jättää lämpimät kotiolot ja lähtee tarpomaan painava kantamus harteilla luonnon armoille… Fiilis kohenee, kun havaitsee pian tarkastelevansa mitä upeimpia maisemia!)

Mikä myös mahtavaa, siviilielämässä asiat järjestyvät oikeaan suuntaan. Voin rehellisesti sanoa, että armeijakokemuksesta on ollut minulle myös henkilökohtaista hyötyä. Hain opiskelemaan mielekästä alaa ja inttikokemuksesta on tulevaisuudessa senkin suhteen iloa.

Olen harmaissa päässyt ja pääsen edelleen testaamaan fyysisiä ja henkisiä rajojani luonnon keskellä, ja pian pääsen hyödyntämään palveluksessa myös aiempaa ammattiosaamistani. Itsensä koettelu kannattaa. Olen jollain hullulla tavalla tyytyväinen.

Suhteet Oma elämä Liikunta Raha

18.11.2012 soldier29

Onko maraton taistelua?

Jiihaa, kaikki taas kunnossa!

Ei voi olla totta! Kuin ihmeen voimasta sekä sääret että kauan oireillut takareisi tuntuvat taas normaaleilta. Sillä se kai lähtee, millä on tullutkin eli liikkumalla, ja eiköhän lihaksia rentouttava lääkityskin sekä venyttely ja itsenäinen hieronta vaikuta asiaan.

Leireillä olen pohtinut armeijan aiheuttamaa fyysistä rasitusta ja verrannut sitä mielessäni esimerkiksi pitkän matkan juoksun ja patikoinnin vaikutuksiin. Erona taisteluharjoituksessa ja vaikkapa puolimaratonissa on se, että taistellessa a) kannat päälläsi kymmenien kilojen ylimääräistä painoa eikä vaatetuskaan ole kevein ja lennokkain, b) juokset maastossa etkä polulla eli joudut tasapainoilemaan ja suunnistamaan liikkuessa, c) et liiku suoraa reittiä perinteisesti juosten vaan joudut myös syöksymään, ryömimään, tähystämään vihollista, suojautumaan, ampumaan, kommunikoimaan muiden kanssa ja tekemään tiimityötä ja pohtimaan elämän ja kuoleman erittäin hetkeen sitoutuneita kysymyksiä…

Juostessa maratonia tai patikoidessa rauhanomaisesti eteenpäin ei useinkaan tarvitse tehdä muuta kuin edetä helpohkoa väylää mukavahkossa varustuksessa. Ei ole vihollista, viuhuvaa ja paukkuvaa vaaraa, päätösten tekemiseen on yleensä aikaa ja mieli virkistyy ja rentoutuu luonnossa samotessa tai jolkottaessa. Taisteleminen on ehdottomasti rasittavampaa ja kuormittavampaa.

Armeijassa olemiseen ja taistelemiseen kuuluvat myös olennaisena osana epämiellyttävät tunteet ja paine. Unta saattaa saada vähän ja pienissä pätkissä eikä aina niin miellyttävissä olosuhteissa, ruoka ei ole sitä omaa suosikkisapuskaa eikä se taistelun keskellä joka kerta saavu täsmällisesti, kaverit ja esimiehet kiukuttelevat ja se yksi ärsyttävä tyyppi ei jätä rauhaan ja kaikkia harmittaa yleisesti, vatsa ei toimi, on kylmää ja märkää tuntikaupalla, sitten saapuu vielä pimeyskin, teltan pystyttämisessä ja tulen luomisessa kestää ja niin edelleen.

Valmiina haasteisiin!

Retkeillessäkään olosuhteet eivät aina ole optimaaliset, luonto on arvaamaton toveri, mutta inhottavia tilanteita ei yleensä tahallisesti luoda. Voi luottaa siihen, että tämän koettelemuksen jälkeen pääsee varmasti rentoutumaan kunnolla ilman yllättäviä käänteitä ja lepohetken kismittävää siirtymistä hamaan tulevaisuuteen.

Jos harkitset armeijaa, varaudu siihen, että aina ole hauskaa tai kivaa. Sitäkin pitää tietysti olla, jotta jaksaminen säilyy, mutta vastapainoksi on kurjaa, ahdistavaa, pelottavaa ja haastavaakin.

Hyvinvointi Liikunta Mieli Terveys