Näin Lukurauhan päivän kunniaksi täytyy hehkuttaa, että lukemisesta ihan vauvallekin voi olla suurta hyötyä ja iloa… Meidän reilun vuoden ikäinen poika osaa jo muutamia kirjaimia ja vaatii saada lukemista (ja lukuseuraa)! Mikäs sen parempi lukutoukka- ja kirjoittajaäidille…

Päiväkoti ei jatkunut pojalla ihan yhtä itkuttomasti seuraavilla viikoilla alun jälkeen. Riipivä parku kajahtaa ilmoille aina, kun äiti lähtee. Eihän se kenestäkään kivaa ole, mutta olen saanut projektejani edistettyä päivisin, elämänrytmimme on normalisoitunut ja on parempi, että kyyneleet vuodatetaan nyt kuin sitten, kun äiti on saanut töitä. Taudeiltakaan ei ole vältytty, ja sama juttu niiden kanssa: parempi nyt kuin myöhemmin.

Sitä en tiedä, koska töitä löytyy. Meinasin sitä paitsi unohtaa ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, koska en ole melkein koskaan ollut työttömänä. Siinä mielessä välillä tuntuu kuin työttömyys olisi rankaisu lapsenhankinnasta, vaikka tuskinpa se niin on. Sattumalta äitiyttäni edelsi määräaikaisuus, ja sitten iski vielä koronakin, ja vaihdoimme vielä paikkakuntaakin… Monenlaiset tekijät vaikuttavat, puhumatta alavalinnastani.

Alaa en kuitenkaan ole ihan heti vaihtamassa. Minulla ei ole resursseja täydelliseen suunnanmuutokseen, ei rahallisia, henkisiä tai muitakaan. En edes keksisi, mitä ihan uutta haluaisin tehdä. Toivottavasti tilanne ei sentään niin pahaksi mene, että tarvitsisi. Karmiva ajatus.

Ehkä ainut uusi tutkinnon suunta, jonka nopeasti osaisin heittää, ja joka aidosti kiinnostaisi, olisi oikeustieteellinen. Siinä olisi minua kiehtovaa haasteellisuutta ja saavutettavaa… Nautin myös älyllisyydestä työssä, olen pohdiskelija. Minulla on tuttavia, joille riittää, että on töitä ja saa rahaa ja illalla voi katsella telkkarista sarjoja, ja olen joskus miettinyt, että miksi se ei riitä minulle, vaikka se kuulostaa järkevältä. Rahaa ja helppoutta. Mutta kaipaan jotain muutakin. Ihan kuten kaipaan parisuhteessa illalliskeskusteluita, joiden aikana pohditaan vaikkapa sitä, mistä epätasa-arvo syntyy, millainen olisi paras mahdollinen yhteiskuntamuoto tai miten mahdollisimman monen saisi lukemaan kirjoja. En voisi olla suhteessa, jossa pöytäjutut rajoittuisivat vaikkapa Salattujen elämien juonen ruodintaan tai säästä puhumiseen.

Opintielle pääsy ja koulussa pänttäys veisivät aikaa ja voimia, mutta lopputuloksena voisi olla ihan oikea työpaikka – joskus nelikymppisenä. Eli siinä mielessä en ole ihan varma, kannattaisiko niin iso satsaus uuteen tutkintoon. Nuorin veljeni opiskelee oikiksessa, joten ajatus ei kuitenkaan ole ihan kaukaa haettu. Oikeus, totuus ja sanoilla saivartelu sekä vaikuttaminen ovat aina kiinnostaneet minua muutenkin. Tai ehkäpä vain otan jossain kohtaa avoimessa yliopistossa muutaman kurssin oikisopintoja? Sitä olen harkinnut jo jonkin aikaa, mutta vielä ei ole löytynyt riittävää slottia sille. Tai sitten opiskelen tohtoriksi omalta alaltani… Tai teen muunlaisia tutkimustöitä, kirjan, artikkeleita tai vastaavaa.

Mutta todellisuudessa uusien opintojen ja sitä myöten uudenlaisen elämän suunnittelu olisi iso prosessi, enkä kauhean mielelläni lähde sille tielle. Ennemmin käyttäisin energiani siihen, mitä nyt osaan ja sen kehittämiseen. Näin olen ajatellut. Haluan nimittäin myös ohessa panostaa perhe-elämääni nyt, kun se on ajankohtaista eikä kymmenen vuoden päästä, kirjoittaa kirjoja ja muuta sellaista. Opiskelijaelämä saa minun puolestani olla jo takana.

Lukemisen osalta vuosi on alkanut mainiosti: pian olen kahlannut läpi jo kymmenennen kirjan tänä vuonna! Oman romaanikäsikseni kuudes versio valmistuu pian ja lähtee ainakin yhdelle tuntemattomalle koelukijalle (lisääkin saa ilmoittautua!). Toivon romaanin valmistuvan ensi vuonna. Kustantamoita alan lähestyä vielä tämän vuoden puolella.

Pääsin myös hyppäämään takaisin intin maailmaan lukemalla Ruotuväessä myös palvelleen ympäristövaikuttaja Riikka Karppisen elämäkerran. Harvoin itseä muutaman vuoden nuoremman ihmisen biografia tekee niin positiivisen vaikutuksen (sikäli kuin niitä on, eivätkö he yleensä olisi nuorena kuolleita rocktähtiä?), vaikka toki tiesin jo ennaltakin Karppisen saavutuksista. Sen lisäksi että muistin, miten upeaa aikaa armeija-aika oli ja miten loistavia tyyppejä siellä tapasin, inspiroiduin lopulta tekemään muutosta omassa (ja ehkä muidenkin) elämässä.

Olen tutkinut aktivismia, lukenut ja kirjoittanut siitä, mutta en ole vielä osallistunut sellaiseen. Paitsi nyt. Vaikuttamisen ja muutoksen aiheekseni valikoitui kiusaaminen. Haluan pyyhkiä kiusaamisen jälkiä, ymmärtää ilmiötä paremmin, auttaa ehkäisemään ja nujertamaan sitä… Eikä ainut vaikuttimeni ole Karppisen (ja Lehtosen) kirja, vaan pitkään muhinut halu käsitellä menneisyyden asiat kunnolla rakentavalla tavalla. Poikani vaikutti myös minuun tässä… Haluan olla hyvä vanhempi, parempi ihminen. Auttaa häntä, olla tukena, puolustaa itseä, häntä, muita. Ja sitten on toki ympäröivä yhteiskunta ja uutiset. Kiusaaminen on nyt pinnalla. Se koskettaa kaikkia, myös minua henkilökohtaisestikin, ja se koskettaa hyvin fyysisesti poikia. Ehkä nyt on momentum tehdä jotain. Haluan ja toivon, että poikani säästyy omilta kokemuksiltani ja myös, että hänestä kasvaa muita kunnioittava ihminen, joka ei kiusaa ja käytä muita hyväksi.