Koulutus syvenee. Ympyrä on sulkeutunut ja olen todellakin tehnyt comebackin pulpettiin (ks. ensimmäiset kouluvertauksilla varustetut blogaukseni!)

Pahoittelen, että tuputan tätä ikäkuilua, mutta luentopenkkejä viimeksi kolme vuotta sitten kuluttaneelle pänttäys on ollut virkistävä kokemus! Uutta ajattelemisen aihetta on löytynyt auditorion valkokankaalta ja lukuisilta papereilta sekä turpeen ja mäntyjen välimaastosta.

Pari varpuakin on opettajiin mahtunut. Unohtamatta niitä polvisuojattuihin maastohousuihin sekä kiväärinperään liiskaantuneita puolukoita ja mustikoita.

Miehekkäitä aamuja

Aamut alkavat aukkilaisella perinteisen herätyshuudon lisäksi juoksulenkillä tai jumpalla ennen aamiaista. Kevyt hiki päälle ja puna poskiin ennen päivän koitoksia. Maistuu aamupuuro kylkiäisineen.

Varusmiehiä tyypillisesti kausittain kiusaava flunssa jatkui osaltani tämänkin viikon, mutta päätin sitkeästi suorittaa kaikki oppitunnit.

Sairaus miehistää. Ääneni on varsinkin aamuisin kuulostanut jopa maskuliinisen möreältä ja nenäliinat ovat kulkeneet mukana mättäille ja muualle.

Syke ei pääty. En anna sen päättyä.

Syvemmälle, syvemmälle

Mennään siis syvemmälle henkilökohtaisuuksiin.

Voin sanoa nyt jo melko hyvin kotiutuneeni armeijaan. Tiedän ja olen kokenut paljon sellaista, mistä minulla ei vielä pari kuukautta sitten ollut hajuakaan.

Hey come on, hetki sitten istuin toimistotuolilla näyttöpäätteen ääressä ja tein suhteellisen normaalia ja seksikästä duunia Helsingissä! Heräsin aamuisin silmät sirrillään suunnistaakseni lähikuntosalille treeneihin ennen töitä ja painelin kotiin painoliivi niskassa jatkaakseni vielä myöhemmin illalla takaisin salille. Viikoittain tuntien verran liikuntaa ja valmistautumista intin koitoksiin.

Olin tavallinen siviilinainen.

Päässäni leijui romanttinen kuva rääkistä keskellä suomalaista luontoa. Rääkistä ja mietiskelystä.

Kun keskittyy hetkeen ja tekemiseen, saattaa syntyä ahaa-elämyksiä itse elämästä. Ajattelin löytäväni näin kolmenkympin kynnyksellä jotain täysin uutta elämääni ja saavani suoritetuksi rästiin jääneen haaveen.

Halusin kulkea sukupuolten, ihonvärin ja kaikkien eroavaisuuksien sekoittumisen rajalle. Halusin tietää edes pienen hetken verran, mitä isovanhempani ovat kokeneet, eli mistä minä tulen. Tahdoin ymmärtää ihmisyyttä ja maailmaa sen turvallisen yhteiskuntajärjestyksen takana, joka meillä vallitsee.

Sitä saa, mitä tilaa?

Mitä menneet kaksi kuukautta ovat muuttaneet?

• Olen ampunut oikealla aseella ja käytän henkilökohtaista asetta, jonka sarjanumeron muistan ja jonka osaan puhdistaa ja huoltaa.
• Marssin, ryhmityn ja teen muodon kuten sotilas.
• Saatan joskus ilmaista itseäni aiempaa jyrkemmin.
• Saatan vahingossa teititellä.
• Siviilimaailma näyttää kaoottiselta. Ymmärränkö sitä enää pian?
• En ehkä pian enää osaa joutilaisuuden taitoa. Kaiken tulee tähdätä johonkin, aina pitää tehdä jotain hyödyllistä. Olen muun muassa unissani etsinyt kotisängystäni kadonnutta rynkkyäni, kunnes heräsin ja tajusin, etten ole metsässä ryynäämässä enkä ole kadottanut asettani (HUH!).
• Olen luvannut puolustaa tätä maata hengelläni. Minulla on tunnuslaatta.

Aika paljon asiaa ja syvällisiäkin muutoksia kahdessa kuukaudessa, eikö totta?

Espanjan huikein huippu voisi vastata intin peruskauden suorittamista.

Useiden kilometrien korkuiselle vuorelle kiipeämisellä ja intillä on yhtymäkohtia. Sekä rinteitä kavutessasi että palvelusta suorittaessasi punnitset toisinaan, miten paljon olet valmis kestämään saavuttaaksesi tavoitteita.

Flunssaa on jatkunut viikon verran, reisi on reistaillut pari viikkoa. Olen pyrkinyt olemaan mukana lähes kaikilla aliupseerikurssin oppitunneilla. Maastojuoksukilpailun jouduin jättämään rästiin, sillä haluan jalkani toipuvan ja lisäksi juoksisin mielelläni hyvän tuloksen.

Tavoitteiden eteen joutuu aina näkemään vähän vaivaa, niin Espanjassa kuin Suomessa…

Tässä tuntemuksia vuorenvalloitusmatkalta, ja oikeastaan samanlaiset ajatukset pätevät jossain määrin armeijaan silloin, kun ei ole terveimmillään ja haluaa kuitenkin suoriutua palveluksesta:

”Vakavuus, joka jokaiseen askeleeseen ja pieneen päätökseen sisältyy, on raskas. Luoviminen eteenpäin pelosta huolimatta, kapasiteettinsa ja tarpeidensa rajoille taivaltaminen, on pysäyttävämpää kuin mikään muu.

Silloin ei ole mitään muuta kuin se hetki ja suurimmat tarpeet ja toiveet, jotka ihmisellä voi olla. Kaikki muu on yhdentekevää.

Kilimanjarolla vuoristohuussissa saa tinkiä mukavuusvaatimuksista.

Unohdat, että tuntemattomat ihmiset näkevät, kun käyt pissalla lähimmän kiven juurella, koska et yksinkertaisesti pysty huimaukselta ja hengästykseltä ja kompuroinnilta löytämään muuta paikkaa ja sinun on pakko, ellet halua jäätyä kiinni märkiin housuihisi… Unohdat, että tukkasi on likainen ja ollut viikon pesemätön eikä sinua itse asiassa kiinnosta lainkaan, koska et näe itseäsi peilistäkään. Unohdat, että kurkkusi on kipeä ja nenäsi vuotaa jatkuvasti räkää ja verta. Tai sitä verta et unohda, mutta eipä siinä muutakaan voi kuin yrittää olla katsomatta punaiseksi täplittyneitä nenäliinoja.

Eihän näissä maisemissa ylimääräisiä mukavuuksia kaipaakaan?

Tärkeitä ovat vallan muut asiat. Se, että on tämä hetki. Eihän meillä muuta ole.”

Ihan pokerinaamalla

Aliupseerikoulun aloitukseen on liittynyt paljon hauskaa ja hienoakin. Esimerkiksi… 

1. Aamutuimaan joukkueen enemmän tai vähemmän nuotilleen ja kirkasäänisesti kajauttama Maija Vilkkumaan Totuutta ja tehtävää. ”JA PAHIMPIA ON AA-A-AA-A-A-AAMUT, JOIDEN PÄÄTTYMISTÄ EI NÄY…” Pääosin jykevän mieskuoron karjuman kertosäkeen jälkeen pääsee Maijan hempeä ääni hetkeksi valloilleen, kun nuorukaiset unohtavat laulun sanat. Hupaisa ja hymyilyttävä kontrasti. Olisiko tätä biisiä hoilotettu kasarmeilla vuosikymmenet sitten?

2. Kun päivystäjänä syöksyn käytävälle huutamaan tärkeää kuulutusta ja havaitsen yhtäkkiä ohjeistavani noin kymmentä osin vain pyyhkeeseen verhoutunutta, asennossa seisovaa miestä. Harvinainen hetki, jolloin muistin olevani nainen ja voihan olla, että joku muukin muisti… Ei mennyt se kuulutus ihan pokalla naamalla.

3. Seisahdan ensi kertaa ryhmäni eteen ja ilmoitan heille pitäväni nyt sulkeisjärjestysharjoituksen. Pieni joukko sotilaita kääntyy käskystäni haluamaani suuntaan, ottaa lakin päästä ja laskee sen takaisin paikoilleen tai riuhtaisee aseen rinnalle tai olalle kun sanon. Tosin jännitän vähän ja annan muutaman omituiselta kuulostavan käskyn, kuten ”OLALLE-VIE!”, ja muistan, että ehkä olisi kannattanut ensin käskeä ”ETEEN-VIE!”, kun sotilailla on jo valmiiksi kivääri olalla…

4. Komppanian oppilaskunnan hallitukseen valitaan runsaasti naisia. Yksi niistä olen minä lehtivastaavan ominaisuudessa!