Osoitus ihmisen pahuudesta: päätepysäkki keskitysleirillä.

Uskomatonta, viikon lopulla peruskausi on käyty! Ensimmäinen etappi ja koetinkivi takana. Lisäksi 45 päivän naiselle suotu mahdollisuus poistua palveluksesta ilman erityistä syytä ja seuraamusta jäi keskiviikkona taakse. Olen nyt äijiin verrannollinen!

Sotilaan perustutkinnosta sain hyvät pisteet, ampumataitotestistä ihan kelvon tuloksen ja sekoitetun joukkueen sulkeisjärjestystarkastusta ei tarvinnut sentään uusia.

Uusina ”sotavammoina” venäytin takareiden ja sain puoleksi päiväksi ensimmäisen kerran vapautusta marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta. On tylsää esimerkiksi istua kentän laidalla katsomassa, kun muut pelaavat yhteishenkeä nostattavia pallopelejä. Etuhampaani aristavat hieman edelleen intohimoisesta kohtaamisesta pyssynperän kanssa.

”Miten sinä voit pärjätä?”

Viime viikonloppuna valan jälkeen ilahdutin isovanhempiani käymällä kylässä sotilasvaatetus yllä. Siinä oli evakkomammalla ja veteraanivaarilla ihmeteltävää, kun lapsuusaikojen pikku prinsessa saapui kertomaan, millaista kasarmilla nykyisin on.

Sodan kauhut kokenut isoäitini kannusti minua ennen inttiin lähtöä luopumaan koko kaameasta ajatuksesta ja vaarini oli hankala ymmärtää, miten naiset voivat kestää huutamista ja kiroamista ja juoksennella pyssy kourassa. Hän suhtautui kyllä ideaan mielenkiinnolla ja uteliaisuudella, mutta oli tällaisessa uudessa järjestyksessä selvästi vähän sulateltavaa.

– Onko siellä naisilla omat joukkueet vai pitääkö teidän ihan miesten kanssa sotia?… En minä kyllä rehellisesti sanoen ymmärrä, miten sinä voit pärjätä siellä, jos pelkkien miesten joukossa täytyy toimia, hän totesi kerran suoraan.

Hämmennystä ja epäuskoa täydensi kuitenkin sunnuntaina ylpeys. Tuo sukupolvi, jolle naistaistelija oli vieras ajatus, näki omin silmin, että se on sittenkin mahdollista. Isoisäni on puhelimessakin kovasti kysellyt armeijakuulumisista ja inttiarjen kiemuroista, hyvä kun mamma on ollenkaan saanut suunvuoroa. Sama jatkui vierailun aikana.

Myös muut miespuoliset sukulaiset juttelevat ja tenttaavat innolla asiasta. Tuntuu varmaan uskomattomalta, että nainen omaksuu samoja kokemuksia ja saman kielen kuin pelkkä miessukupuoli aiemmin. Nainen pystyy sittenkin ymmärtämään ja menemään sisälle inttimaailmaan, olematta ulkopuolinen ja mitään mistään tajuamaton harhailija.

Isoäitini nauroi osin hämmästyksestä, toisaalta riemusta nähtyään minut univormussa ja huudahti:

-Olet sinä kyllä hurja likka!

Ase tuo munaa

Itse puran usein kokemuksiani ja tuntemuksiani jo intin käyneelle veljelleni ja jaan mielelläni neuvoja harmaisiin suuntaaville lähisukulaisille. Ystävät suhtautuvat uteliaasti armeijan todellisuuteen riippumatta siitä, onko intti käytynä tai edes omien arvojen mukainen valinta.

Armeijaa käymättömät tutut eivät silti puhu kanssani samaa kieltä, joten toisinaan tuntuu mukavammalta purkaa aatoksia saman kokeneille. On hankala vaikkapa soittaa naispuoliselle ystävälle ja valittaa, että ”nyt hajottaa oikeasti, voi h******i…” Se kuulostaa ulkopuolisesta ”niiltä iänikuisilta inttijutuilta” ja ehkä jopa hassunkuriselta meikäläisen suusta, jos on tottunut kuulemaan vastaavaa lähinnä entisiltä kundikavereilta.

Jo tämän lyhyen palvelusajan kuluessa olen muuttunut jämäkämmäksi, ryhdikkäämmäksi enkä peittele määrätietoisuuttani ja tahtoani. Olen alkanut ymmärtää miesten tapaa toimia siviilissäkin enkä armeijan jälkeen todennäköisesti enää hämmästy tai pelästy tiettyä kovuutta ja raakuutta, mikä miesten toimintakulttuuriin monin paikoin kuuluu.

Kyllä tieto siitä, että voi tarvittaessa kantaa asetta, tuo munaa. Niin ristiriitaisia ajatuksia kuin tuo akti herättääkin, tappamiseen valmistautuminen. Siinä on silti jotain miehekästä, minkä omaksuminen lisää tunnetta tasa-arvoisuudesta. Taakka, joka on kannettava. Mahdollisuus ja velvoite itse suojata itseään ja muita.

Se pieni ero?

Naisten ja miesten välillä vallitsee ”se pieni ero”, niin biologisesti kuin sosiaalisesti rakentunut, mutta mielestäni olemme pääosin hyvin samanlaisia. Yksilökohtaiset erot merkitsevät kuitenkin enemmän kuin sukupuolten väliset. Monesti on vieläpä vaikea sanoa, johtuuko jokin ominaisuus sukupuolesta vai yksilöstä, jopa kun kyse on omasta itsestä.

Huomaan lisäksi, että molemmissa sukupuolissa esiintyy hyvin erilaisia käsityksiä sukupuolen merkityksestä. Vaikka naisten asema muuttuu, kulttuurin ja tottumusten muutos laahaa vielä ymmärrettävästi toisin paikoin perässä ihan tahattomastikin. Se päivä tulee olemaan jännittävä, kun enemmistö ei aidosti näe miesten ja naisten välillä ratkaisevia eroja. Se on mahdollista, ei tosin ehkä minun aikuisuudessani.

Ihmisyyden pimeä puoli kiehtoo

Kuva taannoiselta Puolan-matkalta, Auschwitzin keskitysleiriltä.

Saapuessani junalla sotilasunivormussa koti-Helsinkiin ja istuksiessani myöhemmin lomilla puistossa iloisia perheitä katsellen, ajattelen kuvitteellista hetkeä tulevaisuudessani. Sitä potentiaalista aikaa, kun saavun katastrofin ja apua tarvitsevien keskeltä töistä tänne, missä pahuus on vain heikko häivähdys hymyihin kaartuneiden suupielten varjoissa…

Moraaliresursseista on ammentaa meidän kesken eivätkä ihmisyyden lukemattomat (pimeät) puolet ja kammottava historia tule kaduilla räikeästi näkyville. Ihmisyys, tuo niin läheinen, mutta pelottava ja lähes jokaiselle meistä yllättävän tuntematon käsite.

Tuntuu, että ympyrä sulkeutuu. Hain asepalvelukseen Uudesta-Seelannista keskellä koko valtiota koskettanutta maanjäristyskatastrofia. Kirjoitin paikalla olleena kokemuksestani reportaasin, ja olen muutenkin elänyt poikkeustilanteista. Kun jossain palaa tai tapahtuu, suuntaan kärppänä paikalle. Hankin mielelläni äärikokemuksia. Olen ammatillisessa mielessä menossa kohti oikeaa suuntaa. Tämä on se juttu ja minusta on tähän.