Pojasta tuli taapero, ja minusta 37-vuotias. En intissä varmasti olisi uskonut sanovani tällaista, mutta menneet kaksi vuotta ovat olleet elämäni fyysisesti rankimmat.

Henkisesti koen kasvaneeni ehkä aavistuksen aikuisemmaksi. Ja koronaeristysajan ja vauvaelämän myötä olen löytänyt rauhaa, tylsiä rutiineita ja inspiraatiota rakastamaani kirjan kirjoittamiseen sekä erilaisten mielestäni tärkeiden kohteiden innovointiin. Olen aina halunnut perustaa ja keksiä jotain omaa omalle alalleni sekä uppoutua kirjoittamiseen kuin tutkimusmatkaan.

Olen myös hakenut joitakin töitä. Sain kutsun erään sisällöltään haaveiden työpaikan työhaastatteluun, mutta ikävä kyllä muutto duunin perässä ei olisikaan ollut niin vaivaton kuin olin ajatellut. Minun oli harmikseni kieltäydyttävä. Työ on todella tärkeä asia, mutta toiselle puolelle Suomea lähteminen ei enää ole yhtä sujuvaa kuin ilman lasta. Ja elämää työn ulkopuolellakin on punnittava tarkkaan. En ole ennen joutunut ottamaan huomioon muita ihmisiä elämääni suunnitellessa, ja on mietittävä vuosien päähän, ei vain ensi jouluun tai juhannukseen tai vastaavaa.

Olen tehnyt pojan kanssa ilmeisesti ihan hyvää työtä tuoreena äitinä. Hän on utelias, aktiivinen, rakastaa kirjoja, autoja, koneita, halaamista ja rajuja leikkejä… Olen lukenut hänelle varsinkin ennen konttaus- ja seikkailuvaihetta alusta lähtien pienten kirjoja melkein päivittäin, puhunut hänelle aamusta iltaan, laulanut, runoillut ja selittänyt maailmaa. Vauvan kanssa oppii havannoimaan ja selostamaan tarkasti sekä eri näkökulmasta. Melkoista työtä siis, mutta antoisaa.

Tavallinen, tylsä arki voi olla hyvin rikasta, kehittävää ja jopa monella mittarilla parempaa kuin maailmalla seikkailu ja ulkoisesti aktiivinen elämä. Sen on tässä saanut huomata.

Kaikenlainen elämä voi olla mielenkiintoista. Ainakin mielikuvitus kehittyy.

Äitiyslomaa on kestänyt nyt noin vuoden verran. En ole koskaan aikuisiässä ollut näin pitkään pois töistä.

Pojalla vuoden iän rajapyykki lähestyy hitaasti mutta varmasti. Hän konttaa ympäri asuntoa ja nousee seisomaan milloin mitäkin tukea vasten. Kuhmuja ja mustelmia syntyy. Ja hänellä on oma tahto, se on selvää.

Mitä äitiyslomalla on tapahtunut (siis sen lisäksi, että meillä on tuo vanttera velmuilija ja vipeltäjä nurkissa koheltamassa ja kasvamassa taaperoksi)?

– Fiktioromaanini käsikirjoitus on edennyt viidenteen versioon, ja teksti on saanut ammattilaispalautetta Nuoren Voiman Liitosta. Kritiikki oli juuri toivomani kaltaista, eli sain hyviä vinkkejä seuraavalle uudelleenkirjoituskierrokselle. Juonesta pidettiin, mutta tapaa kertoa saisi vielä muokata toimittajatyylistä kaunokirjallisempaan ilmaisuun, ja rohkaistuin myös aloittamaan kunnon taustatyöt erään tärkeän historiallisen elementin lisäämiseksi tarinaan, joka siinä jo osittain mukana onkin. Kirja valmistuu muutaman vuoden kuluessa, mahdollisesti jo ensi tai sitä seuraavana vuonna. 🙂 Julkaisu on oma prosessinsa. 😛

– Aloitin omasta aloitteestani ammatillisen projektiryhmän luotsaamisen, eli järjestän viikoittain etäkokouksia, teen taustatöitä ja kehitän erästä ideaa toteutuskelpoiseksi. Olen pitkään kaivannut jotakin juuri tällaista: alaani liittyvää mielekästä tekemistä, uuden oppimista, ideoiden pallottelua, tiimityötä, ryhmän vetämistä, uuden luomista osana hyvää joukkoa.

– Olen lukenut kymmeniä fakta- ja fiktiokirjoja. Mitä muuta sitä yö- ja päiväsyöttöjen aikana tekisi?

–  Espanjan taitoni terästyvät. Luen myös espanjalaista kaunokirjallisuutta, kertaan sanastoa, puhun välillä pojalle espanjaa, teen romaanin taustatutkimusta espanjaksi…

– Kokkausharrastus jatkuu. 🙂 Uusia suosikkeja ovat ainakin hernekeitto kookosmaitoon, marokkolainen kanapata ja tabbouleh-salaatti, focaccia-leipä, waldorfin salaatti leipäjuustolla, porkkanakakku ja sitruunajuustokakku.

– Raskauskilot ovat kadonneet, vaikka en koronariskin takia käy salilla eikä juoksemaankaan juuri ehdi. Päivittäiset vaunu- ja nykyisin rataslenkit pojan kanssa ovat pitäneet linjojen paluusta huolen. Onhan tuo pikkuinen kaikkiaan varsinainen kotikuntosali koko kropalle! 🙂

– Ystäviä ja sukulaisia on nähty noin kerran viikossa tai parissa, ja kyläilyäkin on harrastettu ympäri maakuntia. Näin usein läheisiä ei oltukaan Tampereella asuessa nähty vuosiin.

– Olen vinkannut muutaman kerran tuttaville eri medioissa juttuaiheista, niin yhteiskunnallisista, taloudellisista kuin keveistäkin aiheista.

– Olen katsonut telkkaria enemmän kuin pitkään aikaan.

– Olemme alkaneet hiljalleen etsiä yhteistä omaa kotia meille sopivilla kriteereillä. Lisää tilaa kaivataan ja pojalle sopiva kasvuympäristö päiväkoteineen ja kouluineen.

Mitä kaipaan ajalta ennen äitiyslomaa (ja koronaa)?

– Musiikin kuuntelu.

– Kuntosali ja juoksu.

– Matkailu.

– Ravintolaillalliset ja -lounaat.

– Elokuvissa käyminen.

– Yleisötapahtumat, kurssit ja kerhot.

– Lehtijuttujen lukeminen. Yritäpä vauvan kanssa keskittyä vaikka aamulla lehden selailuun… Parempi katsoa uutiset.

– Parisuhdeaika.

– Unet. 😛

– Toki ne työt. ”Aikuiselämä”. 🙂

Seuraavaksi:

– Olemme jakaneet pojan kasvatusvastuuta melko tasan mieheni kanssa. Hoidamme poikaa vuoroöin, mutta päivisin vastuu on enemmän minulla, koska mieheni tekee töitä. Etätöiden ansiosta hän on kuitenkin aina tarvittaessa saatavilla, joten on usein tuntunut kuin molemmat hoitaisimme yhdessä pojua.

Alan kuitenkin tarvita aikaa työprojekteille tai/ja töiden hakemiseen sekä itseni huoltamiseen. En viitsi laittaa poikaa osa-aikahoitoon ennen kuin saan jostakin tuloja kattamaan hoitorahan heikennyksen ja päiväkotimaksut. Niinpä pojan hoitovastuuta on entisestään tasattava niin, että ehdin keskittyä myös työllistymiseni edistämiseen ja työkykyni ylläpitoon. Pari kolme vapaailtaa pojasta on seuraava tavoitteeni, ehkä joskus voin olla jopa viikonlopunkin omissa touhuissani.