Elämä etenee. Pojan reaktiot alkavat olla aina vain tarkoituksenmukaisempia ja hän osaa jo vaatia ja manipuloida meitä vanhempia. Hän kierii ja ryömii tutkimusmatkoillaan lattialla, istuu koko ajan jämerämmin, osoittaa kiinnostusta kiipeämiseen, heittelee esineitä, kiljuu, karjuu ja käy läpi aakkosia, tavuja ja äänenkorkeuksia, narskuttaa maissinaksuja ja Puffi-muroja kahdeksalla hampaallaan, tutkii muun muassa kuvakirjoja ja erilaisia kiinnitysmekanismeja kiinnostuneena ja tunnistaa muutaman sanan sekä kuuntelee mielellään, kun hänelle nimetään kuvia ja esineitä.

Vieroitamme pojua yömaidosta, ja se näyttää sujuvan ensimmäistä huutoyötä lukuun ottamatta hyvin. Syksyllä hän saa myös muuttaa omaan huoneeseen nukkumaan vanhempien makkarista. Jonotan myös hoitopaikkaa poitsulle siltä varalta, että tulen työllistymään muutaman kuukauden päästä. Päiväkoti on ukkelille varmasti tervetullutta vaihtelua arkeen äidin ja isän kanssa. Hän on aktiivinen ja vilkas tyyppi, joten saa lisää virikkeitä ja sosialisaatiota hoitopaikasta. Nyt ollaan tavattu useita sukulaisia ja jo yhtä kaveriani sekä yksi koiranpentukin pikkumiehen seurassa eikä hän enää juurikaan vierasta. Koirakin sai nuolla vauvelin naaman puhtaaksi ja hänestä se oli okei, meinasi vain uteliaana luonteena tarrata hauvaa kunnon otteella luppakorvista…

Juu, olen lähtenyt tässä elämänvaiheessa kokeilemaan seesteistä lähestymistä tekemiseen. Edelliset pari vuosikymmentä ovat olleet täynnä äkkikäänteitä, kuten viime vuosikin, joten nyt kaipaan rauhallisuutta. Jälkikasvu aloittakoot päiväkotiin tutustumisen kaikessa rauhassa, asteittain, ennen kuin menen töihin. Se on helpompaa ja sujuvampaa kuin se, että pitäisi työn löydyttyä salamana ottaa mikä tahansa hoitopaikka vastaan ja kärrätä vain äidin ja isän hoivaan tottunut taapero yllättäen pitkiksi päiviksi vieraiden ihmisten syliin. Osa-aikaisen hoidon aikana pystyn myös hakemaan töitä, kirjoittamaan kirjaani, opiskelemaan, osallistumaan verkostomaisiin projekteihin tai vaikka tekemään free-töitä. Nuoren herran yhteensä parituntisten päivätorkkujen aikana en paljoa ehdi keskittyneesti touhuamaan, ja joskus se pitää levätäkin. En enää usko kynttilän polttamiseen molemmista päistä.

Tutustumme hiljalleen uuteen kotiseutuun, annamme pojalle tilaisuuden kasvattaa juuret ja piirit, teemme töitä ja harrastamme sielulla ja sydämellä, nautimme elämästä ja rakennamme siitä meille sopivaa.

Kesä on ollut miellyttävä. Vauvan kanssa menee siis aina vain paremmin, juoksin eilen ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen muutama sata metriä ongelmitta, kirjan kolmas käsikirjoitusversio on valmis, ja on ollut ihanaa mökkeillä, uida järvissä, heittää löylyä punertavaa horisonttia rantasaunan ikkunasta tuijotellen, leipoa toisille onnistunutta raparperitiramisua ja porkkanakakkua, maistaa vermuttia pimenevässä illassa aikuisten kesken pojan mentyä nukkumaan, lukea hyviä kirjoja…

Odotan ensimmäistä kilometrin juoksulenkkiäni, kavereiden tapaamisia ja viikkoa mummilassa. Ja käsikirjoituksen lähettämistä palautepalveluun ennen syksyä.

Mikä täydellinen juhannus: kolme peräkkäistä yötä kokonaan ja pitkään nukuttuja öitä! Äitini vahti poikaa yöt ja me vanhemmat koisattiin mökin yläkerrassa melatoniinin voimin. Tällaista spektaakkelia ei ollut tapahtunut ainakaan kahdeksaan kuukauteen… Nyt taas jaksaa ainakin muutaman viikon seuraavaan mummilakäyntiin asti.

Olisi kai ollut fiksua muuttaa vauvavuodeksi isovanhempien naapuriin, mutta sitä ei tullut ajatelleeksi ennen kuin oli liian myöhäistä. Lähiverkon apu, pienikin, on kullan arvoista. Myös tuista olisi jäänyt enemmän käteen pikku kaupungissa kuin pk-seudulla. Noh, täällä nyt ollaan ja täällä taidetaan pysyäkin. Espoon seutu on vallan upeaa monessa mielessä.

Tänä viikonloppuna majoitimme mieheni isää, ja ensi viikonvaihde kuluu pappalassa eli isäni mökillä. Saatan alkaa nähdä myös kavereita lähiaikoina.

Tein tällä viikolla noin 13-14 kilometrin rataslenkin Espoosta Munkkiniemen kautta Seurasaaren sillalle. Muutenkin lenkit ovat kesällä venyneet ja runsastuneet, ja sekä minun että pojan maailmat ovat kasvaneet. Hän on nähnyt lähiseudulla hevosia ja sorsia, ja kastanut varpaat järveen sekä käynyt veneilemässä pienet pelastusliivit turvanaan. Pureskellut kuudella hampaallaan vesimelonia ja kurkkua. Kaikkialle kierivä, äänekäs ja tutkivainen hymypoika täyttää nyt kahdeksan kuukautta.

Mieheni kysyi tänä iltana huolestuneena, olenko saanut kirjaani edistettyä. Ihanaa. Se ei ole edes mikään oikea työ, mutta hän tietää, että se on minulle tärkeää, ja huolehtii ajankäytöstäni.

Jep, olen saanut kirjaa eteenpäin. Alan huomenna muokata siitä kolmatta versiota tulostamaani kakkosversioon tekemieni korjausehdotusten pohjalta. Huomaa, että kirjoitin romaanin alun kauan sitten, sillä se kaipaa mielestäni kaikkein eniten muutoksia. Otteeni muuttui keskikohdassa varmemmaksi ja aloin löytää tarinan hengen, pääsin sen sisälle.

Neljännen version romaanista lähetän siis elo-syyskuussa arviointiin. Jännittävää. Olen jo tässä kohdassa ylpeä itsestäni, pysyn itse laatimassani suunnitelmassa haasteellisesti alkaneesta äitiydestä huolimatta.

Kroppa on palautunut synnytyksestä yllättävän hyvin. Kuvittelin, että tilanne olisi toiminnallisuuden ja ulkonäönkin kannalta paljon pahempi, mutta onneksi olin väärässä. Ylikiloja on enää 3-4 ja muutenkin olo on normaali. Synnytyksen jälkeen uskoin, ettei minusta enää ikinä tuntuisi tältä! Kävin tällä viikolla tunnin hieronnassakin, sillä selkäni on kyllä pojan kanniskelusta täydellisesti jumissa. Se oli täydellistä.

Poika kasvaa ihan silmissä. Joka lauantai kylvyssä huomaan, miten hänen tukkansa on tuuheampi eikä hän enää meinaa mahtua vannaankaan.

Tuntuu kuin olisin aina tiennyt, että poikani olisi juuri tuollainen. Ainakin siitä lähtien, kun näin hänet 12-viikkoisena ultraäänikuvassa. Tiesin, miltä hän näyttää, miten pitkä hän olisi ja millainen luonne hänellä on. Yhden kuvan ja potkujen perusteella. Hän on aivan samanlainen kuin kohdussa uinut sikiö, nukkuu samassa asennossakin yhä. Mieheni sanoo, että hän on perinyt uniasentonsa minulta. Se on totta. Hän on minun poikani.