Kun kaikki on taas sallittua

Takana on kolme kuukautta sosiaalista eristäytymistä. Uutiset koronan talttumisesta Suomessa ovat ihanaa luettavaa ja kuultavaa, sillä nyt uskallamme hiljalleen taas alkaa elää.

Ensimmäinen perheen kunnollinen sosialisointireissu on juhannuksen matka Keski-Suomeen isovanhempien mökille. Meillä ei ole miehen kanssa ollut yhteistä aikaa kunnolla yli seitsemään kuukauteen. On siis aivan mahtavaa, jos mummi ja vaari onnistuvat viihdyttämään poikaa esimerkiksi vanhempien saunareissun ajan. Odotan, että tilaisuuksia kokonaisiin deitti-iltoihin siunaantuu vielä myöhemmin kesän aikana.

Jo ihan koko perheen yhteinen lomailureissu kuulostaa fantastiselta. Se tulee olemaan ensimmäinen laatuaan.

Tänään koitti kesän ensimmäinen todellinen lämmin päivä, ja se sai minut ja pojan tekemään tavallista pidemmän rataslenkin meren rantaan. Tulemme seikkailemaan aurinkoisina päivinä ympäri lähiseutuja. Ilman koronaa vierailisimme varmasti monissa yleisökohteissa ja kahviloissa, mutta nyt on toki vähän himmailtava ihmiskontaktien kanssa.

Olen aloittanut jälleen kokkailuharrastukseni, ja tuloksena on ollut muun muassa erityisen hyvin onnistunutta focacciaa  sekä vegetaristisia kokeiluja Samasta padasta -kirjan ohjeiden mukaisesti, espanjalaisia patatas bravasia maustesoosseineen ja äitienpäiväksi raikasta sitruunajuustokakkua. Rakastan kokeellista ruoanlaittoa, ja juhannuksena pyrkimyksenä on taiteilla jälkkäriksi raparperitiramisua.

Vielä enemmän rakastan kirjoittamista. Romaanikäsikirjoitukseni lojuu tulostettuna nivaskana pöytätietokoneeni vierellä, ja olen tämän viikon loppuun mennessä kirjoittanut sen ensimmäisen kerran uusiksi. Nyt olen siis korjannut alustavasti bongaamiani kirjoitusvirheitä ja muokannut tekstiä, eli poistanut turhaa tavaraa ja lisännytkin hieman jotain, pääosin yksityiskohtaisempaa kuvailua sinne, mistä sitä on puuttunut. Olin kauhuissani saatuani käsikirjoituksen loppuun asti kirjoitetuksi, sillä en ollut yhtään varma siitä, mitä sitten pitäisi tehdä. Sain viisaita neuvoja kirjoittajien yhteisöltä, ja nyt tuntuu siltä kuin olisin aina tiennyt, mistä romaanin kirjoittamisessa on kysymys. Se ei tosin tee hommasta yhtään sen helpompaa, mutta tuo ymmärrystä ja hyväksyntää keskeneräisyyttä ja erilaisia työvaiheita kohtaan. Tämähän on kuin vaativien lehtiartikkeleiden muokkausta.

Seuraava työvaiheeni on kässärin tulostaminen uudelleen, sen lukeminen, ja sitten faktojen tarkistus, mahdollista kovemman luokan yksityiskohtien ja kuvailun lisäämistä tiettyihin kohtiin ja kokonaisuuden toimivuuden puntarointi. Mietin vielä eri henkilöhahmojen ja niiden välisten suhteiden merkityksellisyyttä. Sitten lähetän kässäriversion ulkopuolisille silmille raakaan arviointiin ja olen henkisesti valmistautunut tekemään siihen valtavia muutoksia.

Tänään tein myös ensimmäisen muutaman kilometrin lenkin uusilla kävelysauvoillani. Juoksu on vielä pannassa, sillä en halua mitään laskeumia elimistööni. Otin silti loppumatkasta kevyitä hölkkäaskelia. Se tuntui nivusissa oudolta, mutta muuten ihan ookoolta. Juokseminen saa nyt aikaan samanlaisia tuntemuksia kuin yli kymmenen vuotta sitten, aloittaessani säännöllisen juoksuharrastuksen. Jalat ovat kuin lyijyä, vaikka niissä on juoksukengät. Ennen raskautta juoksulenkit olivat yhtä liitämistä, niin kevyeksi ja ketteräksi koin kroppani. On totuttava tähän uuteen alkuun.

Alku on uusi niin monessa asiassa: parisuhde on uudessa tilanteessa, omat harrastukset palailevat raskaustauolta, ja ihana, hymyilevä ja reipas poikani tekee kaikesta elämässä erilaista kuin ennen. Myös ihmissuhteet ovat kokeneet ja kokevat muutoksia, nekin sopeutuvat identiteettiini äitinä. Kaipaan myös uusia kuvioita ja piirejä, joiden toimintaan osallistua uudessa kotikaupungissani, josta pidän jo nyt.

Kävelimme tänään perheen kesken läheisellä omakotitaloalueella, ja minulle tuli samanlainen olo kuin lapsena. Teimme silloin perheen voimin kävelyitä asuinseudullamme ja ihailimme ja arvioimme samalla näkemiämme taloja ja pihoja. Asuin itsekin suuren osan lapsuuttani sekä teinivuoteni omakotitalossa, jossa oli laitettu piha, ja jonka tontilta pääsi metsään.

Jotenkin se ajatus kävelyllämme teki minut onnelliseksi. Perinteet, ja se, että minulla oli ilmeisesti ulospäinkin ihan mukava lapsuus. En tullut lapsena ajatelleeksi, että omakotitalo olisi jonkun unelma, sillä minähän asuin sellaisessa. Se oli minulle arkinen tosiasia. Nyt osaan arvostaa sitä, että elin hyvän lapsuuden ja vanhempani olivat myös varmasti melko onnellisia. En silti kaipaa omakotitalossa asumista, se ei ole minun unelmani. Minun unelmani ovat ne yhteiset kävelyt ja rakastava ilmapiiri. Seikkailut. Sellainen koti, jossa on miellyttävä asua, ja jota ei tarvitse liikaa puunata.

Hyvinvointi Oma elämä Vanhemmuus Runot, novellit ja kirjoittaminen

Kirjan eka luonnos valmis!

https://www.instagram.com/p/B_zcaCrFDjJ/?utm_source=ig_web_copy_link

Kirjani ensimmäinen käsikirjoitusluonnos on valmis, 189 liuskaa. Urakkaan meni noin vuosi, eli loppupuoli vuodesta 2018 ja alkukuukaudet vuodesta 2020.

Nyt annan työn levätä pari viikkoa, kaivan punakynän esiin ja yritän sitten saada nivaskan tulostettua paperille merkintöjen tekoa varten.

Etsiskelen ja lueskelen parhaillaan kirjoja kirjoittamisesta, ymmärtääkseni, millaisiin asioihin tässä editointivaiheessa ja uudelleenkirjoituksen aikana kannattaa missäkin kohdassa kiinnittää huomiota. Olen vähän kuin oma graduohjaajani.

Kun teksti kesän aikana alkaa näyttää jotakuinkin ymmärrettävältä  ulkopuoliselle, lähetän sen maksua vastaan ammattilukijalle. Tiedän jo, että olen tehnyt kamalasti huolimattomuusvirheitä ja minun on karsittava muutama lässähtänyt sivujuoni ja pohdittava henkilöhahmojen esiintymistä tarinassa tarkemmin, mutta päätarina on kunnossa.

Osaan selostaa juonen kerroksineen lennosta kuulijalle, ja stoori testatusti yleisöni mukaan vetää imuunsa ja laittaa ajattelemaan. Mutta kirja on muutakin kuin lennokas kertomus; se on taideteos, jossa yksityiskohdat ja tapa kertoa ratkaisevat kelpouden. On hiottava detaljeja, aivan pirun paljon. Kokonaisuudesta täytyy veistää paras mahdollinen.

Poikani täytti puoli vuotta ja eilen juhlin myös ensimmäistä äitienpäivääni äitinä.

Äitiys on ollut tähän mennessä uuvuttavin haasteeni elämässä. Kilimanjarot, muut liikuntasaavutukset, työt, matkat, intit ja kaikki muu jää kakkoseksi. Jopa mieheni tunnusti, että pojan hoitaminen on kovin urakka, jossa hän on ollut mukana. Vanhemmuus ei siis ole mikään läpihuutojuttu. Ja meidän jälkikasvumme on vielä kohtuullisen säyseä tapaus.

Nuori herra kasvaa ja kehittyy kuitenkin vauhdilla, ja on ihana pieni hymynaama ja velmuilija. Hän käyttää jo koon 80 vaatteita, eli pitkä jätkä on kyseessä, ja liikkuu aina vain enemmän. On alettava miettiä kodin turvallisuustekijöitä uusiksi.

Imetyksen lopetin muutama viikko sitten, kiinteitä ruokia kuluu, ja toivon mukaan pieni mies päättää kesän tullen alkaa nukkua yönsä. Nyt hän vielä heräilee syömään parin tunnin välein, ilmeisesti tottumuksesta. Vahdimme häntä miehen kanssa lähes vuoroöin, minä hieman useammin.

Odotan tällä hetkellä sitä, että pääsisin taas muutaman kuukauden sisällä liikkumaan aktiivisesti. Korona lopetti tehokkaasti salikäynnit, mutta energiamääräni ja myös fyysinen kuntoni ovat kohentuneet kymmenkiloisen pojan kanssa puuhastellessa, joten olisi ihanaa lähteä taas salillekin reippailemaan.

Korona-aika on saanut minutkin leipomaan sämpylää, pullaa ja torttuja, joten kokkailukin alkanee taas kohta reilun vuoden tauon jälkeen maistua. Vanhat harrasteet palailevat. Se on mahtavaa.

Kun vielä pääsee taas näkemään ihmisiäkin jossakin vaiheessa, niin se on vasta jotain. Yksi ystäväni on viimeisillään raskaana, toinen pitkästä aikaa sinkkuna, kolmas remontoi uutta kämppää, ja vanhaa lapsuudenystävää pitäisi viimein käydä tervehtimässä hänen tuoreessa omakotitalossaan ja niin edelleen. Puhumatta sukulaisista ja isovanhemmista, jotka ikävöivät poikaani.

Edes kolme vuotta sitten en vielä olisi uskonut olevani nyt äiti. Hyvin nopeasti maailma on taas muuttunut toisenlaiseksi. Huomaan katselevani erilaisia asuntoja ja asuinalueita pohtien ja mittaillen, olisiko tämä se paikka, jota jälkikasvuni kutsuisi kodiksi ja jonka hän muistaisi lapsuus- ja kouluvuosiltaan.

On ollut aikoja, jolloin en suuresti piitannut, missä satuin asumaan. Tärkeintä olivat muut asiat, toki kämpän sijainti jossain määrin, mutta elämäni tapahtui pääosin muualla kuin neljän seinän sisällä. Toivon, että pojun varhaisten kuukausien jälkeen elämää olisi paljon kodin ulkopuolellakin, mutta perheelliselle koti on merkittävä tila. Siellä tapahtuvat lapselle isot asiat, päivittäiset rutiinit, se on turvapaikka ja muokkaa pienokaisen ensivuosien ilmapiirin. Siksi oma koti on nyt tärkeämpi kuin ennen.

Lisäksi tarvitsemme lisää huoneita ja neliöitä. Jo nyt vauvakamat tunkevat ulos beibin huoneesta, puhumatta siitä ajasta, kun hän on kolmen aikuisen edestä syövä nuorukainen. Me kaikki kaipaamme omaa tilaa.

Pienistä ajatuksista tulee jonakin päivänä tekoja, kuten aina.

Perhe Lapset Vanhemmuus Runot, novellit ja kirjoittaminen