Poikani täyttää ensi viikolla puoli vuotta ja äitiyslomani on kestänyt seitsemisen kuukautta.

Minulla on ollut silloin tällöin aikaa miettiä, miten menneiden 17 vuoden aikana olen kehittynyt erilaisten työkokemusteni kautta.

Niin kauan olen tavalla tai toisella ollut mukana työelämässä, vaikkakin korkeakouluopintojen ja niiden aikaisten kesätöiden päättymisestä onkin vasta noin 11 vuotta. En laske kolme vuotta sitten päättyneitä maisteriopintoja enää varsinaiseksi opiskeluajaksi, koska kyse oli enemmän täydennyskoulutuksesta eikä täysin uuden oppimisesta.

Ensimmäiset vuodet urallani tein tosiaan joka kesä ja vähän muulloinkin toimittajan töitä kaupunkilehdissä. Ne opettivat minulle perusteet alastani, työelämästä ja toimittajan töistä. Muistan olleeni kirkasotsainen ja läksyni lukenut nuori ja innokas toimittaja. Käytin myös paljon vapaa-aikaani töiden tekemiseen ja itseopiskeluun, tutkimustyöhön ja juttujen viilaamiseen sekä erinäisten asioiden varmisteluun ja tarkisteluun. Tein muun muassa ensimmäistä kertaa oma-aloitteista tutkivaa journalismia, josta sain silloiselta pomoltani kiitosta. Toimitin myös kokonaisen kesälehden ja kiertelin sitä varten reilun kuukauden verran äitini autolla ympäri Kymenlaakson ja vähän Uudenmaankin maakuntaa tutustumassa kesätapahtumiin joka puolella kesälehden levikkialuetta.

Opintojen loppuvaiheessa kirjoitin ja ideoin itse myös joitakin juttuja friikkuna Turun Sanomien Treffi-liitteeseen. Niistäkin sain kiitosta, varsinkin ensimmäisestä Turkkariin tekemästäni jutusta, joka käsitteli suomen kieltä harrastavia ulkomaalaisia tai ulkomaalaista. Sain kokemusta Yleltä ja Diakin opiskelijaradiosta radio-ohjelmien ja juttujen tekemisestä sekä juontamisesta ja urakoin yhden kesän palkallisessa harjoittelussa myös Rauman kaupungin viestinnässä. Kirjoitin päivittäin juttuja ja tiedotteita kaupungin verkkosivuille ja kuvasin lukuisissa kesätapahtumissa myös vapaa-ajallani. Tapasin ja jututin festareilla myös muutamia julkkiksia, ja sain itse pitkälti ideoida ja sopia nämä keikkani. Ja sitten vietin pari kuukautta Fuengirolassa, Aurinkorannikolla suomalaisyhteisölle suunnatussa tuoreessa kaupunkilehdessä, josta tein hyväksi arvioidun opinnäytteenikin. Lehteä päätoimittajana luotsasi nuortenohjelma Jyrkistä tuttu Antti ”Pizza” Pekkarinen, jonka kanssa teimme eräästä isohkosta metsäpalosta uutisen Iltalehteen. Tapauksessa oli mieleenpainuvaa se, että hälytys toimitukseen jutuntekoon tuli lähellä keskiyötä, ja rakastan adrenaliinipitoisia keikkoja. Näin metsäpalon asuntoni parvekkeelta ja jo ennen Pekkarisen soittoa tein lähtöä valokuvaamaan katastrofia lähempää. Oli myös hauskaa, että Pekkarinen totesi minun olleen ensimmäinen harjoittelija, joka neuvoi häntä uutisen rakentamisessa, eli oli mulla otsaa 24-vuotiaana ainakin! 🙂

Lisäksi olen toki kirjoittanut vuosien mittaan muutamia juttuja ainakin Keskisuomalaiseen, MTV:n Helmi-palstalle, Aamulehteen, joihinkin asiakas- ja yhteisölehtiin, Varusmies-lehteen, Reserviläiseen, Korpilahti-lehteen, Toimittajat ilman rajoja -järjestölle, ottanut kuvia Lens Politica -festivaaleille ja niin edelleen. Nämä ovat sellaisia yksittäisiä tai muutamia juttuja per media, pientä sälää.

Seuraavaksi pääsin oman alan töihin Maikkarille pariinkin otteeseen, ja opin siellä ison talon tavoille, sähköiseen viestintään ja muun muassa apulaistuottajan hommaan. Paljon, paljon duunia, julkkiksia, bling-blingiä, painetta, lisää duunia ja roppakaupalla uudenlaisia kokemuksia.

Sittemmin olen kirjoittanut juttuja Ruotuväen toimittajana, urakoinut markkinointivideoita Tampereen yliopistolle, hypännyt tv-reportteriksi Namibian yleisradiolle kulttuuri- ja kielikylpyyn, tehnyt päivittäisuutisia Forssan Lehteen muutaman kuukauden ajan kovalla sykkeellä ja viettänyt pari vuotta Alman paikallislehdissä monivälineisen uutistyön parissa. Jälkimmäisessä työssä pääsin myös taittamaan lehteä valokuvaamisen, videokuvaamisen sekä digi- ja printtijuttujen hiomisen ohessa.

Lähdin myös noin vuodeksi mukaan Seikkailijattaret.fi -tiimiin, ja kirjoitin aloittelevaan matkailuverkkojulkaisuun muutaman ideoimani jutun muun muassa eteläsudanilaisesta ihmisoikeusaktivistista, Balin jäteongelmasta, VR- eli virtuaaliseikkailuista, yhteisöllisestä juoksemisesta ja niin poispäin. Se oli hauskaa, palkatonta tekemistä omalle yhteisölle. Seikkailijattaret jäi, kun Alman keikat veivät pitkälti kaikki mehuni.

Yritin tehdä muutaman free-jutun vapaa-ajallani muillekin medioille, mutta aika ja jaksaminen eivät riittäneet. Ideat olivat kunnianhimoisia, eikä toteutukseen vaadittua aikaa järjestynytkään. Saatoin esimerkiksi jo tehdä haastatteluita ja hankkia taustamateriaalit juttujen kyhäämistä varten, mutta sitten sainkin vaikkapa viikon toimeksiannon ykköstyönantajaltani Almalta, ja otin niin sanotut ”varmat työt” vastaan ja jätin omat projektit roikkumaan.

Seuraava osoitteeni olivat Alman talousaiheiset julkaisut ja toimitussihteerin rooli. Se oli uusi ja tarpeellinen rooli: kaipasin enemmän numeroita, statistiikkaa, printtiestetiikan ymmärrystä ja työn kokonaiskuvan hahmotusta. Näitä sain.

Nyt sitten kirjoitan kirjaa äitiyslomalla. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio on epilogia vaille valmis miljooniin korjauksiin ja muokkauksiin. Nautin tästäkin uudenlaisesta haasteesta. Tämä on gradun jälkeen pisin kirjallinen työni. Gradussa oli noin sata lähdettä ja muistaakseni melkein 70 sivua. Tässä on tällä hetkellä 185 liuskaa. Ei toki juurikaan varsinaisia lähteitä, mutta niitäkin tulen käyttämään. Tarinani käsittelee Argentiinaa, pyhimyksiä, hevosia, poliiseja, rikoksia, maanomistusta ja oikeudenjakoa. Kaikesta tästä tarvitsen vielä lisää  faktaa, vaikka fiktiota kirjoitankin. Teillä ei ole aavistustakaan, miten kaistapäinen viritelmä tästä on tulossa. 🙂 Haluan oppia kirjan tekemisestä mahdollisimman paljon, ja olenkin lukenut kirjoittamiseen liittyviä kirjoja ja blogitekstejä, osallistunut aihetta käsitteleviin some-ryhmiin, kysellyt kirjailijatutuiltakin neuvoja ja niin edelleen. Tämä jatkuu tästä.

Kaipaan tällä hetkellä kuvataiteellista harrastusta. Mietin, voisinko kuvittaa kirjaa hieman itsekin. En tiedä, ehkä en, jos tästä jotakin oikeasti julkaistavaa on tulossa. Olin lapsena ja nuorena oikein haka piirtämään ja voitin joitakin pieniä palkintojakin töilläni. Aikuisena piirtely on jäänyt.

Ja mitä haluan tehdä äitiysloman päätyttyä? Lisää journalismia tai viestintää oikeilla arvoilla siunatulle organisaatiolle. Mielellään pidemmällä ja kokoaikaisemmalla sopimuksella kuin viime aikoina. On kuitenkin otettava pojan huoltaminenkin huomioon. Mieheni on vakkaritöissä, pystyy kyllä tekemään tosiaan runsaasti etähommiakin, mutta lapsi on silti parhaillaan enemmän minun kontollani. Jonkun on otettava hänestä koko ajan päävastuu ja jokaisella on oltava myös palautumisaikaa töistä ja toimista. Toisin  sanoen, poju on saatava hoitoon ja hoidosta kyettävä sopimaan etukäteen, jos ja kun aloitan työt arviolta ja toivottavasti noin vuoden kuluttua. Ttt-sopimusten ja vastaavien aika on osaltani ohi.

Keväästä ei tullut ihan sellainen kuin kuvittelin. Ehdimme pienen pojun kanssa juuri aloittaa muskarin, kun iski korona-aalto ja pyyhkäisi meiltä mahdolliset uudet äiti- ja vauvakontaktit. Samalla minun ja mieheni eka deitti-ilta vauvan syntymän jälkeen peruuntui, kun mummi ei päässytkään pikkuruista vahtimaan. Ja moni muukin juttu siirtyi jonnekin tulevaisuuteen.

Meillä on kuitenkin kaikki hyvin, kunhan pysytään terveinä, joten liikaa ei viitsi valittaa. Miehen etätyöt jatkuvat samaan tapaan kuin pojan saavuttua muutenkin ja minä jatkan äitiyslomailua, nyt ilman Fear of Missing Out -tunteita. Ei olla ainoita, jotka viettävät runsaasti aikaa kotona. Olen siis kiitollinen siitä, että ainakin juuri nyt läheisillä ja meillä elämä sujuu kohtuu hyvin kaikesta huolimatta.

Ennen koronaa ehdittiin myös kaksin poikelin kera vierailla isovanhemmilla Kotkassa pariin otteeseen, mikä tuli tarpeeseen. Isi sai jäädä kotiin lataamaan akkujaan, ja mummi hoitaa lapsenlasta niin sujuvasti, että äitinkin hermot lepäsivät ja pystyin esimerkiksi vetäisemään aamuisin pitkät unet ilman skidin kitinää.

Jos jotain lapsettomasta elämästä ikävöin, niin niitä päiviä, jolloin sai olla kotona ihan yksin miehen ollessa vaikkapa työmatkalla. Miten hienoa onkaan tehdä ihan, mitä itse lystää ja milloin haluaa? Nyt sellaisia päiviä tai edes iltapäiviä ei ole ollut kuukausiin. Pisin aika, jonka olen viettänyt ”yksin”, eli salilla, asioilla tai kavereiden seurassa ilman muksua, on ollut nelisen tuntia. Mutta eihän sekään ole yksin olemista. Ilman lasta olemiselle on oltava aina syy, ei voi sanoa kumppanille, että haluaa vain hengailla rajattoman määrän tunteja.

Romaanikäsikirjoitukseni ensimmäinen kokonainen versio on noin 30 sivun päässä valmistumisestaan, eli enää muutama viikko puurtamista. Siinä oma projektini, jota sinnikkäästi toteutan vauva-arjen lomassa. Kesällä editoin ja muokkaan tekstiä, luetutan sitä ammattilaisilla, yritän ehkä osallistua johonkin kirjoituspiiriin tai vastaavaan, tarkistan romaanin käsittelemien aihepiirien faktoja ja teen parhaani, että työstä tulisi julkaisukelpoinen. En tiedä, tuleeko, mutta tosi hienoahan se olisi.

Olen kaivannut kirjoittajana kehittymistä, jotakin uudenlaista ja haastavaa sillä tai tällä saralla. Kun nyt en ole töissäkään, kirjan tekeminen ja prosessista oppiminen tuntuu mainiolta tavalta käyttää aikaansa hyödyksi ja antaa luovuuden kukkia.

Hämmästyttävää, miten väsyttävää ”pelkkä” vauvan kanssa touhuaminen on verrattuna tyypilliseen työarkeen. Voisi kuvitella, että töissä käyminen ja siihen päälle fyysiset ja henkiset harrastukset olisi uuvuttavampaa kuin mini-ihmisen seurassa oleilu, mutta ympäri vuorokauden saatavilla olo ja jatkuva vastuun taakka vievät kyllä voiton. Puhumatta siitä, että vajaan kymmenen kilon nostelu ja kanniskelu käyvät salitreeneistä kertaa ties kuinka monta kertaa.

Elämäni ei ole ehkä yleisellä tasolla superkiinnostavaa juuri nyt, enkä tiedä onko muutenkaan, mutta oman tenavan kasvun seuraaminen on toki huikeaa jokaiselle vanhemmalle. Se on samalla kertaa maailman tavallisinta ja noh, evoluution kannalta koko elämän päämäärä, ja samalla juuri siksi niin suurta.

Ei harmita, että tein mukulan. Ihmettelen vieläkin, miten tuollainen toinen ihminen ja erillinen persoona putkahti minusta.