https://www.instagram.com/p/B77z2_Uhw5d/?utm_source=ig_web_copy_link

Ponteva poikani on nyt kolmikuinen ja tunnen viimein selvinneeni uuteen rooliini äitinä.

Ei ole ihan helppoa viettää 35 vuotta lapsettomana, päättää sitten yrittävänsä tulla raskaaksi, ettei yrittämättömyys myöhemmin kaduta, ja humpsahtaa siitä melkein kertarysäyksellä lapsellisten joukkoon.

En ole tottunut siihen, että minussa roikutaan fyysisesti melkein 24/7. Olen aika itsenäinen tyyppi. Vauvan tarvitsevuus on ollut välillä jopa ahdistavaa, mutta mitä enemmän hänen persoonansa kehittyy ja kykenemme kommunikoimaan keskenämme, sitä jouhevammaksi yhteiselokin muuttuu.

Ensimmäinen kuukausi synnytyksen jälkeen oli vaikein, koska en itsekään ollut vielä fyysisesti kunnossa. Esimerkiksi istumisesta ei viikkoihin tullut oikein mitään. Kaikkiaan pari kuukautta siinä meni, että henkinen puolikin mukautui vauva-arkeen ja baby blues -tuntemukset väistyivät. Joinakin päivinä aloin itkeä, kun vauvakin alkoi, sillä minua masensi ja ahdisti. Noin joka toinen päivä tunsin itseni alakuloiseksi ja jotenkin epäonnistuneeksi, joka toinen päivä olin taas oma pärjäävä itseni ja totesin, ettei tämä tilanne ole ollenkaan hullumpi.

Tietenkään elämäni ei palaa samaksi kuin ennen lasta, eikä se ole tarkoituskaan. Hän on mainio ihminen. Siksihän minä hänet hankin; että tiesin, että hän olisi hieno sellaisena kuin hän on, osa minun ja isänsä elämää.

Ja hän kasvattaa meitä, on jo kasvattanut. Oli aika mennä askel eteenpäin. Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri sen takia voin myös tulla sellaiseksi kuin haluan. Ei hän estä sitä, hän on osa uutta palettiani.

Minä ja mieheni pidämme pojasta huolta niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Olemme tällainen korkeakoulutettu, kolmekymppinen ja keskiluokkainen pariskunta Kaakosta. Voin palata työelämään, kun se minulle sopii. En ole koskaan ollut koti-ihminen, joten kunhan pätkätyöläisenä löydän sopivan seuraavan pestin, puhutaan ennemmin kuukausista kuin vuosista. Tällä kertaa haen aiempaakin enemmän pysyvyyttä. Edellisellä työnantajallani vietin reilut pari vuotta maisteriksi valmistumiseni jälkeen.

Liikunta jäi osaltani melkein vuodeksi. Olen ottanut tavoitteeksi olla maraton-kunnossa vielä silloinkin, kun poitsusta tulee parikymppinen. Jos vain mahdollista, yritän vaikuttaa siihen, että hänellä olisi terveet vanhemmat, vaikka iäkkäitä olisimmekin hänen aikuisuudessaan. Kuntosalilla käyntini jatkuu siis jälleen huomenna. Pidin itselleni antamastani lupauksesta kiinni, ja ostin salijäsenyyden tammikuun viimeisenä päivänä (Olin päättänyt jatkavani liikkumista tammikuussa, eli kai tästä ollaan ;)). Taustatietona siis, että ennen raskautta liikuin säännöllisesti noin kymmenen vuoden ajan ja sitäkin ennen kausiluontoisesti. Esimerkiksi lukiolaisena ja parikymppisenä hurahdin muutamaan otteeseen sisäpyöräilyyn, mutta elämässä oli niin paljon kaikenlaisia opiskelu- ja muita rientoja, ettei liikunta aina ollut päällimmäisenä mielessä, kun kroppa pysyi tikissä ihan ominensakin.

Kirjoitan myös kirjaa, jonka yritän saada valmiiksi viimeistään ensi vuonna, mielellään aikaisemmin. Sivuja käsikirjoituksessa on nyt noin 130, ja tavoitemäärä on reilut 200. Viikkotavoite on 4-6 sivua, ja olen pysynyt vauhdissa alkuvuodesta kohtuu hyvin. Projekti alkoi keväällä 2018, jatkui sen vuoden, ja viime vuoden olin tauolla muiden kiireiden takia. Nyt aion saada tämän prosessin valmiiksi ja päätökseen.

Olen erittäin tyytyväinen siihen, että muutimme viime toukokuussa Tampereelta Espooseen. Sukulaisten ja kavereiden läheisyys on tässä elämänvaiheessa meille iso asia. Isovanhemmat haluavat tavata lapsenlastaan, kun ovat vielä hyvässä vedossa, ja on kyllä hienoa, että pääsee itse taas useammin seikkailemaan vuosien takaa tuttujen ystävien ja tuttavien kera. Puhumatta siitä, että arvostan toisten pienten lasten vanhempien kokemuksia (ja näkemyksiäkin joskus ;)).

Odotan kovasti sitä, että lapsonen tästä yhä kasvaa ja pääsemme myös yhteisiin harrastuksiin. Erityisesti ensimmäinen yhteinen kesä on varmasti mieleenpainuva.

Vuosikymmen vaihtuu. Aloitin sen Kanarialla hotellilla työvuoron päätyttyä skandinaavista showtiimiä seuratessa ja mukana laulaessa. Backstreet Boys: As Long As You Love Me. Tammikuu 2010. Olin 26-vuotias ulkomailla hotellissa työskentelevä, juuri sinkkuuntunut tuore medianomi. Rakastin uutta, aurinkoista ja vapaata elämääni ja edessä olikin monta upeaa seikkailua.

Tammikuu 2020 valjennee parikuukautisen poikani ja mieheni seurassa sukulaisilla. Olen 36-vuotias espoolaistunut maisteri, media-alan työläinen ja perheenäiti. Pikkuvauva-arki on rankkaa, mutta perheeni on ihana.

Vuosikymmeneen on mahtunut valtavasti onnea, mutta myös äärimmäisen masentavia jaksoja. Ainakin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Olen päässyt kokeilemaan monia polkuja ja pätevöitynyt omalla alueellani. Välillä on tuntunut siltä, että olen ihan eksyksissä ja matelen juoksuhiekassa elämäni tiellä, mutta lopultakin näyttää ja tuntuu siltä, että olen aina edennyt oikeaan suuntaan ja oppinut, millaiset asiat ovat minun juttuni.

Onnellisimpia aikoja ovat olleet 7,5 kuukautta Kanarialla, kolme kuukautta reppureissussa Uudessa-Seelannissa, inttivuosi, kolme kuukautta Namibiassa, kolme viikkoa Argentiinassa, kolmisen viikkoa Kaakkois-Aasiassa sekä viisi vuotta mieheni kanssa. Vaikuttaa siltä, että matkat tekevät onnelliseksi ja niillä on oltava vähintään kolmisen viikkoa. Ehkä kaikkein onnellisin olen, kun pääsen toteuttamaan itseäni monipuolisesti, haastamaan itseäni, kohtaan kannustavia ja aitoja ihmisiä ja yhteisöjä ja teen jotakin merkityksellistä itseni ja muiden kannalta.

Töissä olen vuosikymmenen mittaan kokenut kehittyneeni ja löytäneeni siitä uusia puolia teknisesti, sisällöllisesti ja erilaisten roolien kautta. Matkailualalta sähköisen viihdemedian kautta ulkomaiseen ja kotimaisiin uutismedioihin sekä talousuutisten pariin.

Väliin on mahtunut lyhyesti myös niinkin eksoottisia hommia kuin siivousta ja kassatyötä sekä piipahdus turvallisuusalalla ja feissaroimassa. Uusia ja taas uusia työnhakuja, epäonnisia, semionnekkaita ja tärpänneitä. Tutkimustyötä gradun kimpussa ja yliopisto-opintoja, projektihommia ainakin matkailun ja matkailuyhteisösivuston parissa, erä- ja alppiopaskursseja. Juoksua ja juoksukisojakin, kymmeniä matkoja ympäri maailman, rutkasti liikuntaa saleilla ja ryhmäliikuntatunneilla, kymmeniä kokattuja ruokalajeja, hyviä viinejä ja ravintolakokemuksia, kirjoja, vuoria ja vaellusta, metsästystä, surffausta, ratsastusta, snorklausta, a cappella -laulua, suunnistusta, tandemhyppy ja lentoja pienkoneilla, seinäkiipeilyä, joogaa. Videokuvausta ja leikkelyä, kirjoittamista, valokuvausta, taittamista.

Treffejä ja tapailuja. Ihastumisia, säätöjä, biletystä, pettymyksiä. Pitkiä, yksinäisiä kausia. Syviä ystävyyksiä, mahtavia tuttavuuksia, hienoja yhteisöjä ja ryhmiä, kollegoita, karmeita koplia ja kiusaamistakin. Ja sitten se oma mies ja oma poika. Useita kämppiä ja kämppiksiä, hostelleita, tupia ja leirejä. Ja nyt tämä meidän perheen ensimmäinen koti.

Paljon ehkä unohdinkin mainita.

Yhtä kaikki, tämä on ollut monipuolinen vuosikymmen, joka kuljetti mutkitellen oikeaan suuntaan. Yhteisöllisyys, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, vapaus ja perhe arvoinani astun uuteen vuosikymmeneen.